Kerroin tämän tositarinan vain siksi, koska se kirvoitti paljon ajatuksia ja matkan itseeni. Tarina ei itsessään ole tärkeä. Ensimmäinen asia jota mietin, oli se, että tilasinko näennäisen epäonnistumisen epäilevillä tunteillani ja ajatuksillani, vai oliko jutun lopputulos jo olemassa näennäisessä tulevaisuudessa ja nuo aavistukset/intuitio olivat vain "tietoa" tulevasta? Vai herättikö jo tilaus tilanteessa jokin minussa epävarmuuden siitä, että ymmärsiköhän tyyppi varmasti oikein mitä halusin? Muna vai kana? Kuka tietää? Siinäpä pohdittavaa.
Toinen, laajempi ajatus joka tapahtumasta heräsi, oli oma herkkyyteni. Kirjoittelin tännekin aiemmin erityisherkän päiväkirjaa, kunnes jo aika alkuvaiheessa luovuin siitä, sillä en halunnut "uhriutua" tai leimautua erityisherkäksi, vaikka noita ominaisuuksia minussa on edelleen. No, tässä tapauksessa erityisherkkyyteni nosti päätään, todennäköisesti monien tapahtumien summana, ja reagoin hyvin voimakkaasti; tulee mm. ahdistus, itku ei ole kaukana ("miksi näin piti käydä!"), keho alkaa täristä ja iskee hetkellinen toimintakyvyttömyys, lamaannus. Se on sellainen kokonaisvaltainen "mä en jaksa tätä!" -tunne. Vaikea ihan tarkasti kuvailla. Nämä reaktiot kuullostavat todennäköisesti pahemmalle kuin oikeasti ovat, sillä en usko, että näitä kukaan ulkopuolinen minusta edes huomaa ja usein menee ohi akuutin vaiheen jälkeen. Mutta silti ne ovat siinä hetkessä todella epämiellyttäviä ja iskee tunne, että en jaksa tätä, musta ei oo elämään tässä maailmassa ja yhteiskunnassa, joka on täynnä pahaa ja vastoinkäymisiä toistensa perään. Tuntuu, että tietynlainen paineen- ja stressinsietokykyni ovat heikohkot (toki, nämäkin riippuvat niin tilanteista, ettei voine yleistää kaikkiin tilanteisiin. Jotkut tilanteet laukaisevat reaktioita, jotkut eivät). Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kai sekin on ollut jotain johdatusta, etten ole lakimiesuralle koskaan lähtenyt, sillä en tiedä olisinko kauaakaan kestänyt paineita, joita tuolla alalla aika paljon on. Enkä halua alkaa "kovettamaan" itseäni, eli peittämään sitä mitä minusta kumpuaa.
Mutta käydessäni äsken koiran kanssa metsässä kävelyllä, osasin jo sanoa tälle jääkaappiepisodille kiitos! Sillä se avasi taas monia ovia. Siinä vaiheessa kun tunnistin tuttujen reaktioiden nousevan pintaan, tiesin käydä vastatoimenpiteisiin (sen verran on kaikenlaisista "opinnoista" ollut hyötyä)! Ääni mielessäni kävi tapahtumaa läpi uudelleen ja uudelleen ja mietti minkälaista keskustelua tulen myyjän kanssa käymään asian tiimoilta, puolustelin, syyttelin ja selittelin. Mutta tällä kertaa tunnistin tuon ärsyttävän äänen ja minua alkoi ärsyttämään se, että tuo tapahtuma ärsytti minua. Komensin äänen hiljaiseksi, uudestaan ja uudestaan (sitkeä pirulainen!). Tiedän, että tuo sisäinen dialogi saa epämiellyttävät tunteeni jatkumaan vielä pidempään, joten pyrin siitä eroon (ja tiedän, että tämä saattaa kuullostaa hieman mielenvikaiselta toiminnalta, mutta tiedosti sen tai ei, niin kaikkien sisällä on tuo ääni, joka puhuu jatkuvasti😉). Toisaalta, annoin noiden tapahtumasta heräävien tunteiden olla ja velloa, mutta pyrin olemaan kertomatta tarinaa enää siihen lisäksi (mitä kävi ja miksi ja mitä nyt ja...). Kun olin tunnistanut omat reaktioni ja saanut kiinni tuon ärsyttävän jankkaajan mielessäni aloin miettiä, mitä tämä kertoo minusta ja mitä voin tästä oppia? Ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota?
Huomasin, että ei se olekaan maailma ja sen tapahtumat joita en jaksa. Se olenkin MINÄ, jota en jaksa!! Se loputon määrä sisäistä puhetta; epäilyä, arvostelua, draamaa, valitusta, uhriutumista ja niiden aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita, jotka aiheuttavat pahimmillaan kehollisia tunteita ja reaktioita. TÄTÄ minä en jaksa. Maailma ja sen tapahtumat rullaa ja menee niin kuin menee, mutta ärsyttää nämä omat reaktiot näissä tilanteissa.
Lisäksi pohdin niitä tilanteita, joissa tämä reaktio on voimakkaimmillaan; silloin kun on kyseessä joku epäselvä tilanne, joka vaatii selvittelyä ja spekulaatiota ja ei ole tietoa miten homma päättyy. Mutta silloin kun jokin asia on JO tapahtunut kokonaisuudessaan, silloin sisäinen puheeni ei ole niin voimakas, tai ainakin pystyn selättämään sen paljon helpommin. Esimerkiksi viime viikolla poika unohti hupparinsa Superparkkiin ja kun mentiin sitä seuraavana päivänä etsimään, sitä ei löytynyt. Eli todennäköisesti joku oli laittanut sen omaan laukkuunsa. Ja viime aikoina on tapahtunut muitakin vastaavia asioita, mutta nämä eivät aiheuta suurempia reaktioita, koska se on jotain, joka on tapahtunut eikä sille enää voi tehdä mitään. Silloin asenne "get over it" auttaa nopeasti. Tässä erona on juuri se, että asia oli jo tapahtunut, eikä sille enää voinut mitään. Homma ei vaatinut spekulaatiota, selvittelyä (mitä nyt kyselin asiasta superparkista) eikä ollut epävarmuutta; kadonnut mikä kadonnut!
Tämän kaiken tuloksena, sen sijaan, että näkisin herkkyyteni enää huonona, yhteiskunnassa toimimista haittaavana ominaisuutena, näen sen avaimena moniin oviin. Herkkyyteni ansiosta erilaiset vastoinkäymiset ovat pakottaneet minut kääntymään sisimpääni, jotta löytäisin helpotusta elämääni ja olooni. Herkkyyteni ansiosta olen kulkenut pitkän matkan henkisellä tielläni, sillä olen halunnut löytää vastauksia kysymyksiin miksi reagoin niin herkästi? Miten selviän tässä maailmassa? Kuka oikeastaan olen? Mikä on kaiken tarkoitus? Miksi olen täällä? Mitä olen tekemässä täällä?
Jos olisin selvinnyt asioista kylmäpäisenä (koko elämäni aikana), en olisi varmaan koskaan lähtenyt tutkimaan asioita. Herkkyyteni on johdattanut minua erilaisiin valmennuksiin ja seminaareihin, viimeisimpänä Henkisen valmentajan koulutukseen ja seuraavaksi meditaatio- ja rentoutusohjaajan koulutukseen, olen lukenut käsittämättömän määrän kirjoja, katsonut videoita, tehnyt harjoituksia ja ties vaikka mitä, vain sen takia, että ymmärtäisin paremmin itseäni, maailmaa ja elämää. Olen siis käsittämättömän kiitollinen kaikista vastoinkäymisistä, vaikka ne eivät siinä hetkessä mahtavilta tunnukaan. Mutta ne ovat johdattaneet tietäni suuntaan, jonka koen tällä hetkellä oikeaksi. Olen tullut pitkän matkan, mutta tiedän, että monta ovea on vielä avaamatta. Minulla on jo aavistus siitä, mistä tässä kaikessa voisi olla kyse. Mutta tiedän myös, että löytääkseni totuuden, minun on luovuttava näistäkin näkemyksistä ja oivalluksista.
Sen sijaan, että mietin kuinka ikinä voin elää tässä maailmassa, joka vaikuttaa minuun niin voimakkaasti herkkyyteni takia, olen kääntänyt asian niin, että mitä kaikkea voinkaan antaa tälle maailmalle herkkyyteni ansiosta. Tämä maailma kaipaa rakkautta ja hyväksyntää ja uskon, että erityisherkät ihmiset on luotu siihen hommaan. Niille on annettu voimakas työkalu, jota työstämällä he voivat tehdä hyvää tässä maailmassa. Erityisherkille on annettu jotain todella arvokasta. Jos tunnistaa itsessään erityisherkkyyden, kannattaa kääntyä kysymään, mitä hyötyä siitä on ja mitä se yrittää minulle kertoa? Ja voisinko käyttää tätä jotenkin hyväksi oppiakseni itsestäni ja elämästä ja antaakseni jotain muille? Tutki, kyseenalaista, ole utelias ja avoin, niin voit löytää ihmeitä sisimmästäsi!! Tärkeää on tunnistaa se ääni sisältä, joka vähättelee ja saa meidät kuvittelemaan, että erityisherkkyys olisi jotenkin huono ominaisuus. Niin kuin joku viisas on sanonut jotenkin näin, että ei se ole sairas joka ei sopeudu tähän yhteiskuntaan, vaan se, joka sopeutuu tähän sairaaseen yhteiskuntaan. Edellisiin teksteihin viitaten, vaikka tuntuisi, ettei sovi joukkoon, ei se katso sitä, että itse olisi epänormaali ja itsessä olisi jotain vikaa, vaan on vain erilainen ja erilaisuuden voi kääntää aina voitoksi, kun oppii näkemään sen oikeasta perspektiivistä.
Rakkaudella
💖💖💖
