Englishman in New York

💖💖💖

Niin kauan kuin muistan, oon ollu jotenkin kuulumaton mihinkään joukkoon. Toisaalta taas oon sopeutunut kaikenlaisiin joukkoihin. En oo koskaan ollu kauheen innoissani sitoutumassa johonkin ryhmään saatikka aatteeseen. Joissain jutuissa oon ollu mukana siksi, kun joku kaverikin on ollu. Mutta silti se ei ole oikein ollu mua. Jossain vaiheessa oli ehkä suurempiki tarve kuulu johonkin joukkoon, mutta pikku hiljaa on oivaltanu, että ei mun sittenkään tarvi. Näin on ihan hyvä.

Yhä useammin mulle tulee tunne, etten kuulu tänne. Milloin siis mihinkin. Johonkin kaupunkiin, olosuhteisiin, maahan, maapallolle, yhteiskuntaan, ryhmään... Toisaalta voin olla kotonani missä vain, mutta toisaalta taas en tunne kuuluvani mihinkään. Se on toisaalta outoa ristiriitaa, mutta kun sen ymmärtää syvemmin, niin ristiriita poistuu. Se on lähinnä luonnollista. Oikeastaan ainoa paikka, missä tunnen olevani kotona ja jonne tunnen kuuluvani kaikilla tasoilla on luonto. Luonnossa ollessa voi hengittää, olla vapaasti, ilman paineita ja odotuksia. Voi vain nauttia äänistä, tuoksuista, maisemista. Muualla ollessa ilmenevä levottomuus katoaa.

Useasti tunnen kuitenkin olevani muukalainen, jopa omassa elämässäni. En tiedä kuka tätä elämää elää, mutta joku ei tunne kuuluvansa tänne. Joku tarkkailee tätä kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Ei voi kuin ihmetellä mitä kaikkea täällä koko ajan tapahtuu. Katselet toisten innostusta tämän maailman asioita kohtaa ja ihmettelet, kun itseä ei innosta oikein mikään. Mutta silti tunnet olevasi elossa. Tai no, on sitä innostusta jotain kohtaa; nimittäin elämää, eläimiä ja kasveja kohtaa. Niitä jaksaa tuijotella ja ihmetellä joskus pitkänkin aikaa. Tänään rusakko tuli muutaman metrin päähän ruokailemaan, se tuijotti minua aina välillä, kun popsi pihan apiloita poskeensa. Oisin voinu olla tuossa hetkessä vaikka kuinka kauan, mutta lopulta auto säikäytti rusakon pois. Harmi. Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessa, orava loikki parin metrin päästä, haki kukkapenkistä kävyn ja loikki pois. Miten riemullista katseltavaa. Viime aikoina läheisiä kohtaamisia luonnon eläinten kanssa on ollut useita. Upeaa!

Kuinka elämä onkaan järjestänyt kaiken luonnossa niin täydellisesti. Mutta ihmisten luoma ei useinkaan jaksa innostaa. Se tuntuu keinotekoiselle ja se on se juttu, josta tunnen olevani kaukana. Ja koko ajan yhä kauempana. On toki hetkiä, että tämä maailma imaisee mukaansa, mutta useasti sitä kestää hyvin vähän aikaa, kun jokin ravistelee taas siitä irti. On hetkiä, jolloin mieleen tulvahtaa ajatus "voi vitsi, onpa kiva olla täällä!", mutta sitten se taas katoaa. Jossain vaiheessa kovasti yritin etsiä paikkaani, jotain jonne voisin tuntea kuuluvani. Mutta nyt olen luopunut tuosta ajatuksesta, koska lopulta on aika siistiä että samalla kun ei tunne kuuluvansa mihinkään, voikin kuulua kaikkialle, sinne missä milloinkin sattuu olemaan! Näissä on kuitenkin se ero, että se, joka ei tunne kuuluvansa minnekään, on jotenkin pinnallisempi minä ja se, joka tuntee kuuluvansa kaikkialle, on jotenkin erilaista, syvempää olemusta. Luonnossa ollessa nämä kaksi puolta jollain tavalla kohtaa ja tulee levollisuus. Lopulta Elämä on aika ihmeellistä ja kaunista, kun sen oivaltaa!

💖💖💖💖

Aivopierua tai ei, niin antaa tulla!

Julkinen kirjottaminen on ollut jotenkin jäissä viime aikoina. Syitä on ollu monia, vähäisimpänä niistä ei laisinkaan rakkaan Luna-koiran menetys (13.5 v. sieläkarvainennoutaja). Se sai jälleen vielä syvemmin pohtimaan elämää ja kuolemaa ja kaiken merkitystä. 

Inspiraatiota ja ajatuksia on kyllä kirvonnut paljon, mutta jotenkin ne jää aina vaan omaksi iloksi, vai pitäisikö sanoa harmiksi 😝😄. Kirjottelen todella paljon päiväkirjamaista kirjotelmaa, puran ajatuksiani jonnekin. Se on sellasta oikeaa aivopierua ja toisinaan oksennusta, eikä ole tarkotettu kenenkään luettavaksi (edes itseni!). Tänä aamuna sitten mietin, kun tuli taas kaikenlaisia ajatuksia, että miksi siinä vaiheessa prosessiin tulee ryppy, kun pitäis kirjottaa ne ajatukset julkisesti. Tykkään ihan älyttömänä kirjottaa, mutta sitten esim. blogitekstin kirjottaminen vaatii jonkin ihmeellisen ylimääräisen ponnistuksen. Mietin, mikä siinä poikkeaa siitä mun normaalista, lähes jokapäiväisestä kirjottamisprosessista. Jonkun selityksen löysin ja päätin nyt sitten heti alkaa murtamaan näitä omia uskomuksia ja ajatuksia kirjoittamalla tämän tekstin (josta äidinkielen opettaja vois olla kauhussaan!). 

Sillon kun kirjotan omaksi ilokseni, en välitä sanamuodoista ja kirjotuksen oikeaoppisuudesta, kunhan oksentelen mitä aivot tuottaa ja sormet ehtii kirjottamaan. Välillä seassa on kirjakieltä, välillä puhekieltä ja jopa pahimpia murresanoja 😄. Mutta kuka näistä välittää, kun useimmiten en itekään viiti palata näihin kirjottamiini teksteihin. Mutta sitten kun avaan blogin kirjottaakseni jotain julkisesti, iskee se äidinkielen opettaja kehiin! Muutun ehkä joksikin joka en luonnostaan ole. En mä kirjottele itekseni mitään kirjakieltä ja pilkutkin saattaa olla missä sattuu, saatikka että sanajärjestys ois aina kaiken sääntöjen mukasta. Silloin se tekstin tuottaminen muuttuukin työlääksi, koska pitää esittää jotain muuta kun on. Oivalsin, että tässä saattaa olla joku juju, vaikka kirjottaminen sinänsä on musta tosi kivaa. 

Toiseksi, omat kirjotukset saattaa pomppia aiheesta toiseen ja palata takasin taas johonkin aiempaan aiheeseen. Eli sitä mukaan kun niitä ajatuksia tulee. Mutta alapa kirjottamaan blogitekstiä. Sen pitää olla joku selkeä kokonaisuus ja miettiä ehkä jotain runkoa ja sitä ettei nyt kauheesti menis asiasta toiseen. Että mahdollinen lukija jotenkin pysyis kärryillä ja mielenkiinto pysyis yllä. Ja jälleen kerran; luonnollisuus ja luovuus katoaa himpun verran, jolloin teksti ei olekaan enää oma kuva ja peilaa mahdollisimman aidosti omaa sisintä. Ja näin kirjottamisesta tulee taas asteen hankalampaa.

Sitten kun erehtyy menemään sivustoille, joissa kerrotaan "millainen on hyvä blogi". Avot!! Sen jälkeen ei varmasti tee mieli kirjottaa! On kaiken maailman ohjeita ja hyviä neuvoja siitä, millanen on hyvä blogi ja mikä kerää lukijoita. Yritäpä sitten kaikkien näiden ohjeiden jälkeen kirjottaa oman näköistäsi, aitoa, luonnollista tekstiä. Ei onnistu ainakaan mulla. Toki, itsellä tämän kirjottamisen motiivi ei ole lukijoiden kerääminen, vaan kirjottaa ulos asioita, joista ehkä joku muukin voi hyötyä. Kun kerran kirjotan, niin kirjotanpa sen kaikkien nähtäville, jos joku sais vaikka napattua jonkun ajatuksen tai huomaa, ettei olekaan ainoa maailmassa, joka ajattelee jollain tietyllä tavalla. 

Niinpä tänä aamuna päätin, että alan kirjottamaan täysin oman näköistä tekstiä. Olipa se millasta hyvänsä niin kieliopillisesti kuin sisällöllisesti. Koska jos se ärsyttää jotain, sen ei ehkä olekaan tarkoitus lukea mun tekstejä. Ja jos johonkin kolahtaa ja joku ajattelee edes hippusen samalla tavalla, ulkoisilla asioilla ei ole väliä. Itekin huomasin joskus taannoin, kun katoin jotain videoita, että vaikka tyypillä oli ulosanti ehkä keskinkertaista ja asia pomppi hassusti, niin silti mun mielenkiinto pysyi yllä, koska sillä tyypillä oli todella hyvä sanoma enkä jääny jumiin ulkoisiin seikkoihin. Ei meistä kaikki ole mestareita sanottamaan ja näyttämään niitä asioita, joita meidän sisällä on, vaikka siellä sisällä ois kuinka kauniita maisemia. Kuulijan tai lukijan pitää vaan tässä vaiheessa ylittää se pinnallisuuden muuri ja kyetä sukeltamaan ja näkemään sanoman ydin. Ja tässä vaiheessa sanoisin, erotellaan jyvät akanoista; se kuka on kiinnostunut pinnallisista asioista, jää myös kiinni muotoseikkoihin ja heille tietty sanoma ei olekaan tarkoitettu. Mutta ne, jotka ulottavat huomionsa tämän kuoren tuolle puolelle, sanoman ytimeen, ovat niitä, joille se juttu onkin tarkoitettu ja saavat siitä irti sen, mitä on tarkoitettu. Ja sitäpaitsi, kuka sen määrittää mikä on oikeanlaista tai vääränlaista ilmaisua?

Mielenkiinnolla jään odottamaan, huomaanko näiden oivallusten myötä muutosta kirjoitusinnokkuudessani. Mutta mun mielestä näin asioiden pitäis olla muuallakin; jos meillä on oikeus ja vapaus olla sitä mitä me ollaan ja luovutaan pinnallisuudesta, muotoseikoista ja keinotekoisuudesta, monet ihmiset rohkaistuisivat käyttämään omia lahjojaan ja luovuuttaan ja avaamaan sisimpäänsä. Ketä me on tultu tänne miellyttämään? Korkeintaan itseämme😉💖💖