đź’–đź’–đź’–
Niin kauan kuin muistan, oon ollu jotenkin kuulumaton mihinkään joukkoon. Toisaalta taas oon sopeutunut kaikenlaisiin joukkoihin. En oo koskaan ollu kauheen innoissani sitoutumassa johonkin ryhmään saatikka aatteeseen. Joissain jutuissa oon ollu mukana siksi, kun joku kaverikin on ollu. Mutta silti se ei ole oikein ollu mua. Jossain vaiheessa oli ehkä suurempiki tarve kuulu johonkin joukkoon, mutta pikku hiljaa on oivaltanu, että ei mun sittenkään tarvi. Näin on ihan hyvä.
Yhä useammin mulle tulee tunne, etten kuulu tänne. Milloin siis mihinkin. Johonkin kaupunkiin, olosuhteisiin, maahan, maapallolle, yhteiskuntaan, ryhmään... Toisaalta voin olla kotonani missä vain, mutta toisaalta taas en tunne kuuluvani mihinkään. Se on toisaalta outoa ristiriitaa, mutta kun sen ymmärtää syvemmin, niin ristiriita poistuu. Se on lähinnä luonnollista. Oikeastaan ainoa paikka, missä tunnen olevani kotona ja jonne tunnen kuuluvani kaikilla tasoilla on luonto. Luonnossa ollessa voi hengittää, olla vapaasti, ilman paineita ja odotuksia. Voi vain nauttia äänistä, tuoksuista, maisemista. Muualla ollessa ilmenevä levottomuus katoaa.
Useasti tunnen kuitenkin olevani muukalainen, jopa omassa elämässäni. En tiedä kuka tätä elämää elää, mutta joku ei tunne kuuluvansa tänne. Joku tarkkailee tätä kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Ei voi kuin ihmetellä mitä kaikkea täällä koko ajan tapahtuu. Katselet toisten innostusta tämän maailman asioita kohtaa ja ihmettelet, kun itseä ei innosta oikein mikään. Mutta silti tunnet olevasi elossa. Tai no, on sitä innostusta jotain kohtaa; nimittäin elämää, eläimiä ja kasveja kohtaa. Niitä jaksaa tuijotella ja ihmetellä joskus pitkänkin aikaa. Tänään rusakko tuli muutaman metrin päähän ruokailemaan, se tuijotti minua aina välillä, kun popsi pihan apiloita poskeensa. Oisin voinu olla tuossa hetkessä vaikka kuinka kauan, mutta lopulta auto säikäytti rusakon pois. Harmi. Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessa, orava loikki parin metrin päästä, haki kukkapenkistä kävyn ja loikki pois. Miten riemullista katseltavaa. Viime aikoina läheisiä kohtaamisia luonnon eläinten kanssa on ollut useita. Upeaa!
Kuinka elämä onkaan järjestänyt kaiken luonnossa niin täydellisesti. Mutta ihmisten luoma ei useinkaan jaksa innostaa. Se tuntuu keinotekoiselle ja se on se juttu, josta tunnen olevani kaukana. Ja koko ajan yhä kauempana. On toki hetkiä, että tämä maailma imaisee mukaansa, mutta useasti sitä kestää hyvin vähän aikaa, kun jokin ravistelee taas siitä irti. On hetkiä, jolloin mieleen tulvahtaa ajatus "voi vitsi, onpa kiva olla täällä!", mutta sitten se taas katoaa. Jossain vaiheessa kovasti yritin etsiä paikkaani, jotain jonne voisin tuntea kuuluvani. Mutta nyt olen luopunut tuosta ajatuksesta, koska lopulta on aika siistiä että samalla kun ei tunne kuuluvansa mihinkään, voikin kuulua kaikkialle, sinne missä milloinkin sattuu olemaan! Näissä on kuitenkin se ero, että se, joka ei tunne kuuluvansa minnekään, on jotenkin pinnallisempi minä ja se, joka tuntee kuuluvansa kaikkialle, on jotenkin erilaista, syvempää olemusta. Luonnossa ollessa nämä kaksi puolta jollain tavalla kohtaa ja tulee levollisuus. Lopulta Elämä on aika ihmeellistä ja kaunista, kun sen oivaltaa!
đź’–đź’–đź’–đź’–
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti