I have a dream...

Siitä unelmastani...

Kukaan tuskin voi olla huomaamatta nykymaailman menoa; ihmiset voivat huonosti, jatkuvaa valittamista, stressiä, terroritekoja, väkivaltaa, toisten loukkaamista, luonnon turmelemista... Välillä tämän kaiken ajatteleminen alkaa ahdistamaan. Tekee mieli vetäytyä autiolle saarelle, paikkaan mihin maailman pahuus ei yllä. Vaikka pään pensaaseen työntäminen ei muuta tilannetta, toisi se ainakin hetken helpotusta kaikkeen. Joskus tällaisia irtiottoja toki on ihan hyvä tehdäkin, jos se on mahdollista, vaikkei se pysyvä ratkaisu olekaan. Meidän pitäisi kuitenkin oppia elämään tässä maailmassa ja mahdollisesti tehdä jotain sen parantamiseksi.

Edellisessä tekstissä viittasin lyhyesti siihen, kuinka ihmiset valittavat hirveästi kaikesta. Ei olla mihinkään tyytyväisiä, ei omaan eikä varsinkaan toisten toimintaan. Valittaminen voi olla eteenpäin vievä voima, jos sen innoittamana asioita ryhdytään muuttamaan parempaan suuntaan. Valitettavasti vain suurin osa maailman valittamisesta koskee asioita, joihin 1) ei voida vaikuttaa, 2) ei edes haluta vaikuttaa, 3) asioita joilla ei oikeasti ole MITÄÄN merkitystä. Kai se on ihmisluonto...

Kaikesta pahuudesta ja valittamisesta huolimatta elämässä ja maailmassa on onneksi hirvittävän paljon ihania asioita. Asioita, joissa on rakkaus läsnä. Rakkaus on voima, joka pitää tämän homman kasassa. Ilman rakkautta maailmassa vallitsisi pimeys. Kaikki pienimmätkin hyvät asiat ovat rakkauden ansiota. Me voimme valita omassa elämässämme rakkauden ja valon. Rakkaus voittaa pelon ja vihan, valo voittaa pimeyden. Toimitaan rakkaudesta käsin, kunnioitetaan ja autetaan toisia, niin ihmisiä kuin ympäristöämme.

Mikä se unelmani sitten on? Haluan levittää rakkauden sanomaa! :) Kuulostaa ehkä naiivilta, idealistiselta tai vain hölmöltä, mutta väliäkö tuolla... Mutta siis pointti on, että haluan ihmisten ensinnäkin kiinnittävän huomiota ympärillään tapahtuviin asioihin, jossa rakkaus on läsnä ja tuntevan näistä kiitollisuutta. Sen lisäksi toivon, että ihmiset alkaisivat enemmän toteuttaa rakkautta omassa elämässään. Mitä nämä teot/tapahtumat sitten ovat?

Ne ovat vieraan ihmisen hymy, tuntemattoman apu ja käden ojennus, tervehtiminen, kohteliaat/ystävälliset teot, eläinten keskinäinen auttaminen, auringon paiste, kasteleva sade, ystävällinen sana, roskan poimiminen, toukan auttaminen tieltä, koiran nuolaisu, sen ymmärtäminen että kiukkuisella ihmisellä voi olla vain huono päivä, löytötavaran palauttaminen, epäitsekäs ajattelu, "sattumat ja ihmeet"....
Näitä asioita tapahtuu päivittäin, niitä vain pidetään niin "normaaleina", että niihin ei kiinnitetä sen enempää huomiota. Ne kuitenkin ansaitsevat huomiota, koska ne ovat asioita joissa rakkaus on läsnä. Ja vain huomioimalla näitä asioita ja toteuttamalla niitä omassa elämässämme voimme levittää rakkautta ja syrjäyttää pelon ja vihan. Rakkaus on energiaa ja energiaa on kaikkialla. Toiminnallamme voimme vaikuttaa tuohon energiaan.

Elämässämme on myös ihmeellisen paljon synkroniaa tai ns. ihmeitä ja omituisia sattumia; Ajattelet jotakin ihmistä ja kohta tuo henkilö soittaa tai törmäät häneen kadulla. Joidenkin ihmisten elämässä vaikuttavat enkelit ja höyheniä leijailee eteen omituisissa yhteyksissä. Elämässäsi tapahtuu sarja asioita, joilla on selkeä tarkoitus ja lopputulos. Kaikella on tarkoituksensa eikä sattumaa ole, meidän pitää vain huomata nuo asiat.

Tätä varten halusin perustaa sivuston facebookiin, Valon Taika. Sivun tarkoituksena on levittää vain ja ainoastaan hyvää. Siellä ei valiteta eikä hyökätä toisia päin. Jokainen saa olla oma itsensä. Sivulla voi jakaa kohtaamiaan hyviä asioita sekä ajatuksia ja näin levittää rakkauden ja valon sanomaa. Tässä maailmassa on paljon hyvää, valitettavasti vain esim. mediassa kaikki tämä hyvä tahtoo jäädä pahan jalkoihin. Mitä pahempaa maailmassa tapahtuu, sitä enemmän se saa palstatilaa ja uutisaikaa. Onko ihme, että paha meinaa saada otettaan, kun me ihmiset ruokimme sitä. Meidän pitäisi herätä siihen, että energiaa täytyy antaa sille jota haluamme ruokkia, rakkaudelle ja valolle. Jos haluamme positiivisia muutoksia, meidän täytyy taistella haluamiemme asioiden puolesta, ei vastustamiamme asioita vastaan.

Käykää tykkäämässä Valon Taika -sivusta ja jakakaa siellä itse tekemiänne hyviä asioita tai asioita joita havaitsette ympäristössänne. Kaikenlainen rakkauden sanoma on siellä sallittua ja jopa suotavaa, oli se sitten teko, ajatus tai tunne. Kertokaa myös, mikäli elämässänne tapahtuu "sattumia" tai "ihmeitä" jotka ovat selkeästi rakkauden tekosia. Mikään ei ole liian pieni ja vähäpätöinen asia jaettavaksi. Käy tykkäämässä sivusta, jos vain haluat annoksen positiivisuutta, iloa, valoa, aurinkoa ja rakkautta päivääsi <3

Love and Peace! :)

Sairaana oppii arvostamaan terveyttä... ja montaa muutakin asiaa.

Kylläpä oli sellainen viime viikko, ettei toista ole elämässäni aiemmin ollut (ja toivottavasti ei enää tule). Oltiin pojan kanssa sairaina, kuume kesti vaihtelevasti 6 päivää. Kiitollinen saa olla, että tämä tosiaan oli molempien elämässä toistaiseksi ainoa näin pitkä kuumetauti. Meillä sairastetaan harvoin ja toivon, että tässä oli nyt taas moneksi vuodeksi eteenpäin, oli sen verran ikävä tauti. Rupesin kirjoittamaan monta blogitekstiäkin viikon aikana, mutta sen verran oli aivot sumussa, että hommasta ei tullut mitään. Eikä ylipäätään kyllä jaksanut tehdä mitään muuta kuin katsoa telkkarista hauskoja elokuvia ja videoita; ajattelin että nauru parantaa :)

Yksi asia oli ilahduttavaa huomata tuon viikon aikana: elämäntavoissani on tapahtunut vuosien aikana sellainen muutos, että halusin ravita kehoani jollain ravinteikkaalla ruolla, enkä millä tahansa moskalla. Samaa yritin tehdä pojalle (toki siinä vaiheessa kun lapsi on monta päivää lähes syömättä, on sama mitä syö kunhan syö). Aiemmassa elämässäni sairaus oli hyvä syy mässätä kaikella epäterveellisellä, mutta nyt ymmärrän selkeästi, että silloin kun keho yrittää taistella tunkeutujia vastaan, on erityisen tärkeää tarjota sille hyvää polttoainetta työnsä tueksi. Moni ruoka ei kyllä maistunutkaan, mutta huomasin, että mm. hedelmät maistuivat hyvälle. Jos en jaksanut tehdä itse vihermehua, join lasillisen vettä johon sekoitin valmista viherjauhetta. Keho kuluttaa sairastaessaan ravintoainevarastojaan ja silloin on tärkeää tankata monipuolisesti mm. vitamiineja ja hivenaineita. 

Silloin kun makaa voimattomana sohvanpohjalla, oppii myös arvostamaan terveyttä. Katselin kaihoisasti kun ihmiset lenkkeilivät aurinkoisessa kevätsäässä. Sillon kun itse ei pääse liikkeelle, oppii arvostamaan sitä, että pääsee liikkumaan ja elämään energistä ja virkeää elämää. Silloin oppii myös olemaan kiitollinen siitä, että saa olla terve eikä ole mitään rajoittavia "perussairauksia". Myös iloinen, huutava ja joskus jopa kiukutteleva lapsi on ihana asia! Pienetkin asiat tuntuvat merkityksellisiltä ja arvostettavilta. Mutta jos ei ole sairautta ei ole terveyttä. Elämä vaatii vastakohtia. Jos elämä on pelkkää hymyä ja ylämäkiä, ei niitä osaa arvostaa. Siksi kannattaa olla kiitollinen myös niistä huonoista hetkistä, koska sen jälkeen hyvät hetket tuntuvat erityisen hyviltä. 

Ihmiset ylipäätään kiinnittävät mielestäni liikaa huomiota epäkohtiin, niin ympäristössä kuin kanssa ihmisissä. Aina löytyy jotain valitettavaa. Joskus tuntuu, että ihmisillä on asiat "liian hyvin" kun on aikaa ja energiaa keskittää huomiota asioihin ja valittaa asioista, joilla ei loppu peleissä ole omaan elämään mitään merkitystä. Useinhan ihminen toimii niin, että erityisesti silloin kun omassa elämässä menee huonosti, tämä paha olo puretaan ympäristöön ja viattomat saavat kärsiä. Silloin pitäisi nimenomaan kääntää katse omaan itseen, saattaa omat asiat kuntoon ja sen jälkeen kääntää katse ulospäin ja antaa ympäristölleen parasta. Valitettavasti vain emme useinkaan tunnista sitä pahaa oloa itsessämme, mikä saa meidät toimimaan ilkeästi tai vihaisesti toisia kohtaan. Ihminen joka voi hyvin, ei koe tarpeelliseksi terrorisoida ympäristöään, se ei tule edes hänen mieleensä vaan tällainen ihminen haluaa kylvää myös ympäristöönsä valoa ja iloa. Tällainen ihminen osaa olla kiitollinen elämän pienistäkin asioista eikä takerru pikku seikkoihin. 

Muistetaan siis arvostaa terveyttämme ja kaikkia muita asioita elämässämme, koska mikään ei ole itsestään selvää. Mikä tahansa asia voidaan ottaa meiltä hetkenä minä hyvänsä pois. Arvostetaan ihmisiä heidän elinaikanaan eikä vasta heidän kuoltuaan. Ollaan kiitollisia terveydestämme silloinkin kun olemme terveitä. 

Mukavaa pääsiäisviikkoa! :)

P.S. Minulla on unelma. Unelmani liittyy hieman 

yllä olevaan tekstiin. Kerron siitä kuitenkin tarkemmin vasta seuraavassa tekstissä ;)

"Mitä sitten?"

Edellisessä tekstissä kerroinkin lyhyesti, miten olen pikku hiljaa yrittänyt päästä irti ajattelusta "mitä muut ajattelevat". Samalla tavalla kyseenalaistan yhä useampia asioita. Miten paljon meillä onkaan ajatusmalleja, jotka perustuvat meille lapsena ja nuorena opetettuihin tai ympäristöstä omaksumiimme asioihin. Suurin osa ihmisistä toimii tietyllä tavalla kyseenalaistamatta asioita koskaan. Tästä on hyvä esimerkki (jonka alkuperäistä kertojaa en nyt muista...). Tarinassa äiti leikkasi kalan aina puoleksi ennen paistamista ja paistoi sitten kaksi puolikasta. Kun lapsi kysyi miksi hän noin tekee, äiti vastasi, että näin hänen äitinsäkin kalan aina paistoi. Kun asiaa sitten kysyttiin mummolta, selvisi, että hänellä oli aikoinaan ollut niin pieni pannu, että koko kala ei olisi mahtunut pannulle ja sen takia leikkasi sen aina kahteen osaan. Tämä perinne oli siirtynyt seuraavalle polvelle, vaikka kokonainen kala olisi nykyään mahtunutkin pannuun. Mielestäni tämä kuvaa hyvin monta asiaa elämässämme. 

Itse olen havahtunut tähän asiaan monessa asiassa. Ensinnäkin tosiaan tämä "mitä toiset tästä ajattelevat?". Jälleen tänään tuli yksi tilanne: tein kasvonaamion, jonka jälkeen naama hieman punoitti. Automaattinen ajatus oli, että nyt en ainakaan kehtaisi lähteä kauppaan tämän näköisenä. Mutta onneksi tietoinen minä reagoi näihin nykyään aika nopeasti, jolloin vastasin itselleni: mitä sitten? Mitä sitten vaikka menisinkin naama punaisena kauppaan. Jos joku haluaa tuijottaa minua sen takia, niin tuijottakoon. Mutta tuskinpa sitä kukaan edes tekisi. Ajatus on siis useimmiten vain omassa päässä. Suurin osa ajatuksista, jotka alkavat "Kehtaanko...?" "Hävettää..." ovat paljolti ns. turhia ajatuksia. Usein ne kertovat vain sinusta ja omasta rajoittuneesta asenteestasi, ei siitä, miten ympäristö sinuun suhtautuu. Tiedän tämän, koska olen itse ollut aina hyvin rajoittunut (jota myös ujoudeksi ja arkuudeksi olen nimittänyt). Olen viime aikoina tehnyt kovasti pään sisäistä työtä sekä konkreettisia tekoja, jotta pääsisin eroon tästä rajoittuneisuudesta. Tämä on vaatinut mm. taukojumpan pitämistä huoltoaseman pihalla, lauleskelua lenkkipolulla vaikka joku tulee vastaan tai pojan hakemista koulusta ei-niin-loppuun-asti-ajatellussa-asukokonaisuudessa. Alan uskaltaa yhä enemmän olla oma itseni ja kohdata ihmiset ihmisinä enkä erilaisissa ulkoisissa rooleissa. 

Eräs piirteeni on, että olen aina ollut jopa ärsyttävän tarkka asioista. Olen aina esim. pitänyt kiinni kirjastojen eräpäivistä ja muista "deadlineista" päivälleen. Olen vaatinut itseltäni aina paljon. Olen pelännyt, että menetän kasvoni jollen tee kaikkea oikein mallikansalaisen tavoin. Vuosien suorittamisen jälkeen olen väsynyt siihen, että minun pitäisi aina olla täydellinen (juuri tämä vaatimus omasta täydellisyydestä ja epäonnistuminen siinä ovat aiheuttaneet jatkuvaa stressiä ja huonoa omaatuntoa). Olen alkanut olemaan suopeampi ja sallivampi itselleni. Jos mietin jostain asiasta, että noin ei pitäisi tehdä tai näin pitäisi, yhä useammin lisään loppuun: "mitä sitten?". 

Mitä sitten, vaikka pureskelenkin välillä kynsiä (eihän ne nätit ole, mutta sillä ei pitäisi olla muille merkitystä eikä se varsinaisesti vahingoita minuakaan). Mitä sitten, jos palautan kirjaston kirjat myöhässä (sakkoa menee, mutta ei muutama päivä taloutta kaada). Mitä sitten, jos lapselta jää joskus läksyt tekemättä? Mitä sitten, jos lapselta pääsee joskus pieru tai röyhtäys pöydässä (tietää kuitenkin että se ei kuulu ns. hyviin tapoihin etenkään silloin, kun seurassa on muitakin)? Mitä sitten, jos aamupalaksi syökin joskus karkkia (terveyden takia ei kannata tietenkään ottaa tavaksi)? Mitä sitten, jos koti ei olekaan siisti silloin kun tulee vieraita? Mitä sitten, jos aina ei jaksa vieraille laittaa kaikkea tarjottavaa viimeisen päälle vaan turvautuu esim. puolivalmiisiin tai jopa valmiisiin tuotteisiin? Mitä sitten, vaikka pölpöttää vieraille mitä sattuun ja hän saattaa ajatella minusta jotain "outoa"? Mitä sitten, vaikka menenkin kauppaan räjähtäneen näköisenä? Mitä sitten, vaikka naapuri sattuisi näkemään minut ikkunasta juuri suihkun jälkeen ilkosillani? Mitä sitten, vaikka lapsi ei aina olisikaan sängyssä yhdeksältä? Mitä sitten, vaikka en aina olisikaan täydellinen äiti? Mitä sitten, vaikka otankin päiväunet silloin kun siihen on mahdollisuus ja tarve? Mitä sitten, vaikka vyötäröllä olisi pieni(?) vatsamakkara, jos elämäntavat ja vointi muutoin ovat hyvät? Mitä sitten, vaikka jossain tekemässäni asiassa olisi virhe? Mitä sitten, vaikka ihmiset ajattelisivat minusta jotain ikävää? Mitä sitten, vaikka teenkin asioita toisin tai jätän jopa tekemättä, kunhan se ei vahingoita minua eikä toisia?

Mitä sitten, vaikka kuvissa ei onnistuisikaan täydellisesti?

Asioiden kyseenalaistaminen on ollut todella vapauttavaa. Monessa tilanteessa asia pitää vain sulkea pois mielestä ja antaa palaa. Lopulta huomaa, ettei monellakaan asialla ole seurauksia eikä monikaan piittaa siitä mitä juuri sinä teet. Kaikki ovat keskittyneitä omiin asioihinsa. Ja ne, jotka kiinnittävät huomiota liiaksi toisiin... no, heillä voisi olla enemmän omaakin elämää. Vain sinä itse tiedät, mitä sinun elämässäsi on menossa, miksi toimit niin kuin toimit ja sen, millainen sinä todellisuudessa olet. Toisten mielipiteillä ei loppuen lopuksi ole todellakaan väliä. Kunhan viihdyt omassa elämässäsi. Asioita voi tehdä monella tavalla, eikä kukaan voi määritellä mikä tapa niistä on juuri ainoa oikea tapa. Asioiden tekemättä jättäminen tai toisin tekeminen ei useimmiten myöskään johda katastrofiin (puhun nyt normaaleista arkeen liittyvistä asioista). Tällainen asenne ei tarkoita kuitenkaan välinpitämättömyyttä, vaan sitä, että suhteuttaa asioita ja oppii tekemään asioita hyvällä fiiliksellä. Se tarkoittaa sitä, että tekemistämme ohjaa ulkoisen motivaation sijaan sisäisäinen motivaatio, jolloin meillä on suurempi mahdollisuus olla tasapainossa itsemme kanssa ja elää tyytyväistä elämää. Jos tykkäät meikata ja teet sen ihan vain itsesi takia, tee niin, mutta älä tee sitä siksi, ettet kehtaa muuten mennä ihmisten ilmoille. Ole rehellinen itsellesi, kun kuulostelet mistä motivaatiosi jonkin asian tekemiseen lähtee; onko kyseessä aito halu vai ulkoinen vaikutin? Kun opit tekemään asioita aidosta halustasi käsin, huomaat kuinka kehostasi poistuu paljon stressiä ja paineita. Elämä muuttuu rennommaksi. 

Entä jos joku ajattelee minusta jotain ikävää julkaistuani tämän tekstin... MITÄ SITTEN??! :)

Matka ja määränpää +leikkivinkki ;)

Oltiin pojan kanssa viime viikko hiihtoloman merkeissä pohjoisen suunnalla mummolassa ja serkkulassa. Hiihtokilometrejä itselleni kertyi vaivaiset viisi, (kun suksi ei luista niin se ei luista!) mutta ratin takana tuli istuttua senkin edestä, lähemmäs 2000 kilometriä, pakarat puuduksissa. Näytti kuinka tyhmälle tahansa, mutta silloin harvoin kun pysähdyn, yritän mm. venytellä ja kyykätä, jotta saan veren kiertämään. Tällä kertaa tein kyykkyhyppyjä erään huoltoaseman pihalla ja johan virkisti! :) Ennen olisin ajatellut, että en kyllä kehtaa tehdä mitään "outoa", mutta nykyään olen yhä enemmän onnekseni päässyt tuosta ajattelutavasta, koska kyse on omasta hyvinvoinnistani... ja elämästäni! 

No mutta... Siinä ajellessa ehtii, yllätys yllätys, miettiä kaikenlaista. Välillä mennään syvällisemmillä ajatuksilla, välillä taas huvitin itseäni laskemalla kauanko menee kun 100 autoa on ajanut vastaan (ei kannata kysyä onko tässä järkeä, mutta matka menee ainakin kivasti). Noilla liikennemäärillä siihen kului keskimäärin 10 minuttia. Tämä leikki sai alkunsa siitä, kun mietin, että jos ajaa 7 tuntia autolla, niin montako kertaa mahtaa tulla sama rekisterinumero vastaan (tilastotieteen todennäköisyyksillä), kirjaimia ei siis huomioida vaan ainoastaan numerot. Eräs kaverini nimittäin opetti minulle n. 9 vuotta sitten leikin, jossa bongataan rekisterinumeroja ykkösestä ylöspäin numerojärjestyksessä. Tuo hassu, mutta jostain syystä kiva leikki, on pysynyt kaikki nämä vuodet elämässäni enemmän ja vähemmän ja edennyt minulla numeroon 31. Seuraavaksi etsin siis numeroa 32. Vuositahti ei ole päätä huimaava. Joskus useita numeroita löytyy saman viikon aikana, mutta toisinaan menee viikkoja ja kuukausia, jopa vuosi ettei seuraavaa numeroa näy missään. Tällä reissulla bongasin numeron 31. Olen aina jostain syystä kiinnittänyt huomiota rekisterinumeroihin, joten tämä leikki sopii minulle kuin nenä päähän. Tämä on sen verran kevyt leikki (vai peli?), että uskon jatkavani sitä lopun elämääni. Se kulkee aina mukanani, milloin muistan seurata rekkareita aktiivisesti, milloin en, mutta koko ajan kuitenkin taustalla. Ja aina se välillä nytkähtää myös eteenpäin. Tämä leikki toimi aasin siltana ajatukselle, joka minulla oli mielessäni ryhtyessäni kirjoittamaan tätä tekstiä. :)

Olen ennenkin kirjoittanut aiheesta, että elämän tapoja muutettaessa liian tiukkaan määritelty tavoite ei välttämättä aina toimi. Jos asetat itsellesi jonkin tavoitteen, helppona esimerkkinä painonpudotus, asetat sille määrän (10 kg) ja ajan, jossa haluat tuon saavuttaa (3 kk). Joillekin tämä voi toimia, mutta väittäisin, että ei kaikille. Edellä olevaan viitaten otan esimerkiksi autoilun omasta elämästäni. Kun lähden ajamaan Turusta kotopuoleen, matkaa kertyy n. 570 km reitistä riippuen. Tässä tapauksessa päämäärä minulla on asetettu: haluan päätyä Haapavedelle. Reitin voin valita 3:sta erilaisesta kohtuu järkevästä reitistä. Reitin valinnan ratkaisee mm. ajankohta (keliolosuhteet, muu liikenne). Rantareittiä (tie nro 8) on kiva ajella maisemiensa puolesta. Toki, jos joku ei tykkää aakeesta ja laakeesta, maisema voi käydä tylsäksi. Jossain vaiheessa kävi kuitenkin niin, että asetin itselleni tavoitteen siitä, missä ajassa haluan olla perillä. Tämä aiheutti sen, että välillä saatoin ajaa reippaammin (yleensä kuitenkin ajan nopeusrajoitusten puitteissa), mutta se joka on ajanut tien nro 8 päästä päähän tietää, että siellä on aika reilusti noita ihanaisia "kottaraisen pönttöjä" ja vaikka luonnon ystävä olenkin, näiden kottaraisten pönttöjen katselu ei saa sieluani rauhoittumaan, päin vastoin. Jossain vaiheessa lakkasin ajamasta tuota tietä, koska alas päin ajaessani ja Turkua lähestyessäni tunsin olevani totaalisen säikky ja hermoraunio! Jos et fanaattisesti tuijottele nopeusrajoituksia, voi käydä niin kuin minulle kerran, kun kuvittelin ajavani rajoitusten mukaan. No, joku lätkä oli mennyt minulta ohitse ja pääsin/jouduin (kerrankin?) salamavalojen loisteeseen. En siis ollut ollut tarpeeksi skarppina. Tämä stressi johtui osaltaan siitä, että olin asettanut itselleni tavoite ajan. Matkalla on kuitenkin itsestä riippumattomia muuttujia, jotka saattavat hidastaa matkaa. Tällä kertaa kun lähdin kaikkea uhmaten jälleen ajelemaan tuota kirottua tietä lähes päästä päähän asetin vain määränpään; tällä kertaa se oli Lumijoki. Kun minulta kysyttiin moneltako olemme perillä, en sanonut mitään tarkkaa aikaa. Sanoin, että ajellaan rauhassa olosuhteiden mukaan. Tullaan ku nokka näkyy. Tällä kertaa matka sujui leppoisissa merkeissä, välillä köryyteltiin jonkun perässä ja välillä sai ajaa reippaasti, rajoitusten mukaan. Näinkin matkaa tekemällä päästiin hyvin perille, eikä aikaakaan varmaan mennyt juuri aiempaa enempää.

Mielestäni tuo vertaus sopii myös moniin muihin tavoitteisiin ja päämääriin. On tietysti tärkeää asettaa jokin päämäärä mitä kohti lähtee kulkemaan. Mutta jos itselleen asettaa liian tiukkoja aikatauluja tai tapoja jolla tuon tavoitteen aikoo saavuttaa (viikon reissulla koin myös sen, miten reittiä oli muutettava harhaan ajon seurauksena, mutta silti pääsin perille), matkasta voi tulla stressaava. Jos mielessäsi siis on jokin tavoite, pidä se selkeänä mielessäsi. Sen jälkeen lähde ottamaan tarvittavia askeleita oikeaan suuntaan. Ole kärsivällinen ja ota askel kerrallaan. Nauti matkasta. Silloin kun et ole asettanut tiukkoja aikatavoitteita, pienet hidastukset matkalla eivät saa sinua hermostumaan ja luovuttamaan, vaan tiedät, että hidasteista huolimatta saavutat määränpääsi, omalla ajallaan. Samalla olet nauttinut matkastasi ja olet elänyt muutakin elämää. Riittävän kauan kuljettuasi huomaat yhtäkkiä olevasikin perillä. Asettamaansa tavoitteeseen ei toisaalta kannata liikaa keskittyä. On hyvä "unohtaa" tuo tavoite välillä. Jos kaikkea tekemistä ja ajattelua hallitsee vain tuo asettamasi tavoite, voi olla että se alkaa lipsumaan kauemmaksi. Unohtamalla (tai vähintäänkin taka-alalle jättämällä) tavoitteen toisinaan, se voikin tulla luoksesi nopeammin ja helpommin. Niin kuin tuolla automatkallani, asetin määränpääni heti alussa. Sen jälkeen lähdin ajamaan kilometri kerrallaan, mutta en ajatellut koko matkan ajan vain "täytyy päästä Lumijoelle, täytyy päästä Lumijoelle, miksi tuo auto hidastelee kun minun täytyy päästä Lumijoelle...". Sen sijaan annoin ajatusten ja matkan edetä rauhassa ja jossain vaiheessa huomasin olevani perillä. 

Tarkkaile, millainen tavoitteiden tavoittelija olet itse. Oli sitten kyse auto- tai pyörämatkasta tai suuremmasta elämääsi muuttavasta tavoitteesta. Onko sinulla kiire päästä päämäärääsi keinoja kaihtamatta, itseäsi piiskaten vai osaatko nauttia myös matkasta ja suhtautua rauhallisesti hidasteisiin tai jopa takapakkeihin samalla kun tiedät varmasti pääseväsi tavoitteeseesi? Kun olet tarkkaillut kuinka yleensä toimit, kokeile vaihtaa toimintatapaasi, edes kerran ja kuulostele miltä tavoitteen tavoittelu sillä kertaa tuntuu.

Aurinkoista viikkoa! :)