"Mitä sitten?"

Edellisessä tekstissä kerroinkin lyhyesti, miten olen pikku hiljaa yrittänyt päästä irti ajattelusta "mitä muut ajattelevat". Samalla tavalla kyseenalaistan yhä useampia asioita. Miten paljon meillä onkaan ajatusmalleja, jotka perustuvat meille lapsena ja nuorena opetettuihin tai ympäristöstä omaksumiimme asioihin. Suurin osa ihmisistä toimii tietyllä tavalla kyseenalaistamatta asioita koskaan. Tästä on hyvä esimerkki (jonka alkuperäistä kertojaa en nyt muista...). Tarinassa äiti leikkasi kalan aina puoleksi ennen paistamista ja paistoi sitten kaksi puolikasta. Kun lapsi kysyi miksi hän noin tekee, äiti vastasi, että näin hänen äitinsäkin kalan aina paistoi. Kun asiaa sitten kysyttiin mummolta, selvisi, että hänellä oli aikoinaan ollut niin pieni pannu, että koko kala ei olisi mahtunut pannulle ja sen takia leikkasi sen aina kahteen osaan. Tämä perinne oli siirtynyt seuraavalle polvelle, vaikka kokonainen kala olisi nykyään mahtunutkin pannuun. Mielestäni tämä kuvaa hyvin monta asiaa elämässämme. 

Itse olen havahtunut tähän asiaan monessa asiassa. Ensinnäkin tosiaan tämä "mitä toiset tästä ajattelevat?". Jälleen tänään tuli yksi tilanne: tein kasvonaamion, jonka jälkeen naama hieman punoitti. Automaattinen ajatus oli, että nyt en ainakaan kehtaisi lähteä kauppaan tämän näköisenä. Mutta onneksi tietoinen minä reagoi näihin nykyään aika nopeasti, jolloin vastasin itselleni: mitä sitten? Mitä sitten vaikka menisinkin naama punaisena kauppaan. Jos joku haluaa tuijottaa minua sen takia, niin tuijottakoon. Mutta tuskinpa sitä kukaan edes tekisi. Ajatus on siis useimmiten vain omassa päässä. Suurin osa ajatuksista, jotka alkavat "Kehtaanko...?" "Hävettää..." ovat paljolti ns. turhia ajatuksia. Usein ne kertovat vain sinusta ja omasta rajoittuneesta asenteestasi, ei siitä, miten ympäristö sinuun suhtautuu. Tiedän tämän, koska olen itse ollut aina hyvin rajoittunut (jota myös ujoudeksi ja arkuudeksi olen nimittänyt). Olen viime aikoina tehnyt kovasti pään sisäistä työtä sekä konkreettisia tekoja, jotta pääsisin eroon tästä rajoittuneisuudesta. Tämä on vaatinut mm. taukojumpan pitämistä huoltoaseman pihalla, lauleskelua lenkkipolulla vaikka joku tulee vastaan tai pojan hakemista koulusta ei-niin-loppuun-asti-ajatellussa-asukokonaisuudessa. Alan uskaltaa yhä enemmän olla oma itseni ja kohdata ihmiset ihmisinä enkä erilaisissa ulkoisissa rooleissa. 

Eräs piirteeni on, että olen aina ollut jopa ärsyttävän tarkka asioista. Olen aina esim. pitänyt kiinni kirjastojen eräpäivistä ja muista "deadlineista" päivälleen. Olen vaatinut itseltäni aina paljon. Olen pelännyt, että menetän kasvoni jollen tee kaikkea oikein mallikansalaisen tavoin. Vuosien suorittamisen jälkeen olen väsynyt siihen, että minun pitäisi aina olla täydellinen (juuri tämä vaatimus omasta täydellisyydestä ja epäonnistuminen siinä ovat aiheuttaneet jatkuvaa stressiä ja huonoa omaatuntoa). Olen alkanut olemaan suopeampi ja sallivampi itselleni. Jos mietin jostain asiasta, että noin ei pitäisi tehdä tai näin pitäisi, yhä useammin lisään loppuun: "mitä sitten?". 

Mitä sitten, vaikka pureskelenkin välillä kynsiä (eihän ne nätit ole, mutta sillä ei pitäisi olla muille merkitystä eikä se varsinaisesti vahingoita minuakaan). Mitä sitten, jos palautan kirjaston kirjat myöhässä (sakkoa menee, mutta ei muutama päivä taloutta kaada). Mitä sitten, jos lapselta jää joskus läksyt tekemättä? Mitä sitten, jos lapselta pääsee joskus pieru tai röyhtäys pöydässä (tietää kuitenkin että se ei kuulu ns. hyviin tapoihin etenkään silloin, kun seurassa on muitakin)? Mitä sitten, jos aamupalaksi syökin joskus karkkia (terveyden takia ei kannata tietenkään ottaa tavaksi)? Mitä sitten, jos koti ei olekaan siisti silloin kun tulee vieraita? Mitä sitten, jos aina ei jaksa vieraille laittaa kaikkea tarjottavaa viimeisen päälle vaan turvautuu esim. puolivalmiisiin tai jopa valmiisiin tuotteisiin? Mitä sitten, vaikka pölpöttää vieraille mitä sattuun ja hän saattaa ajatella minusta jotain "outoa"? Mitä sitten, vaikka menenkin kauppaan räjähtäneen näköisenä? Mitä sitten, vaikka naapuri sattuisi näkemään minut ikkunasta juuri suihkun jälkeen ilkosillani? Mitä sitten, vaikka lapsi ei aina olisikaan sängyssä yhdeksältä? Mitä sitten, vaikka en aina olisikaan täydellinen äiti? Mitä sitten, vaikka otankin päiväunet silloin kun siihen on mahdollisuus ja tarve? Mitä sitten, vaikka vyötäröllä olisi pieni(?) vatsamakkara, jos elämäntavat ja vointi muutoin ovat hyvät? Mitä sitten, vaikka jossain tekemässäni asiassa olisi virhe? Mitä sitten, vaikka ihmiset ajattelisivat minusta jotain ikävää? Mitä sitten, vaikka teenkin asioita toisin tai jätän jopa tekemättä, kunhan se ei vahingoita minua eikä toisia?

Mitä sitten, vaikka kuvissa ei onnistuisikaan täydellisesti?

Asioiden kyseenalaistaminen on ollut todella vapauttavaa. Monessa tilanteessa asia pitää vain sulkea pois mielestä ja antaa palaa. Lopulta huomaa, ettei monellakaan asialla ole seurauksia eikä monikaan piittaa siitä mitä juuri sinä teet. Kaikki ovat keskittyneitä omiin asioihinsa. Ja ne, jotka kiinnittävät huomiota liiaksi toisiin... no, heillä voisi olla enemmän omaakin elämää. Vain sinä itse tiedät, mitä sinun elämässäsi on menossa, miksi toimit niin kuin toimit ja sen, millainen sinä todellisuudessa olet. Toisten mielipiteillä ei loppuen lopuksi ole todellakaan väliä. Kunhan viihdyt omassa elämässäsi. Asioita voi tehdä monella tavalla, eikä kukaan voi määritellä mikä tapa niistä on juuri ainoa oikea tapa. Asioiden tekemättä jättäminen tai toisin tekeminen ei useimmiten myöskään johda katastrofiin (puhun nyt normaaleista arkeen liittyvistä asioista). Tällainen asenne ei tarkoita kuitenkaan välinpitämättömyyttä, vaan sitä, että suhteuttaa asioita ja oppii tekemään asioita hyvällä fiiliksellä. Se tarkoittaa sitä, että tekemistämme ohjaa ulkoisen motivaation sijaan sisäisäinen motivaatio, jolloin meillä on suurempi mahdollisuus olla tasapainossa itsemme kanssa ja elää tyytyväistä elämää. Jos tykkäät meikata ja teet sen ihan vain itsesi takia, tee niin, mutta älä tee sitä siksi, ettet kehtaa muuten mennä ihmisten ilmoille. Ole rehellinen itsellesi, kun kuulostelet mistä motivaatiosi jonkin asian tekemiseen lähtee; onko kyseessä aito halu vai ulkoinen vaikutin? Kun opit tekemään asioita aidosta halustasi käsin, huomaat kuinka kehostasi poistuu paljon stressiä ja paineita. Elämä muuttuu rennommaksi. 

Entä jos joku ajattelee minusta jotain ikävää julkaistuani tämän tekstin... MITÄ SITTEN??! :)