Oltiin pojan kanssa viime viikko hiihtoloman merkeissä pohjoisen suunnalla mummolassa ja serkkulassa. Hiihtokilometrejä itselleni kertyi vaivaiset viisi, (kun suksi ei luista niin se ei luista!) mutta ratin takana tuli istuttua senkin edestä, lähemmäs 2000 kilometriä, pakarat puuduksissa. Näytti kuinka tyhmälle tahansa, mutta silloin harvoin kun pysähdyn, yritän mm. venytellä ja kyykätä, jotta saan veren kiertämään. Tällä kertaa tein kyykkyhyppyjä erään huoltoaseman pihalla ja johan virkisti! :) Ennen olisin ajatellut, että en kyllä kehtaa tehdä mitään "outoa", mutta nykyään olen yhä enemmän onnekseni päässyt tuosta ajattelutavasta, koska kyse on omasta hyvinvoinnistani... ja elämästäni!
No mutta... Siinä ajellessa ehtii, yllätys yllätys, miettiä kaikenlaista. Välillä mennään syvällisemmillä ajatuksilla, välillä taas huvitin itseäni laskemalla kauanko menee kun 100 autoa on ajanut vastaan (ei kannata kysyä onko tässä järkeä, mutta matka menee ainakin kivasti). Noilla liikennemäärillä siihen kului keskimäärin 10 minuttia. Tämä leikki sai alkunsa siitä, kun mietin, että jos ajaa 7 tuntia autolla, niin montako kertaa mahtaa tulla sama rekisterinumero vastaan (tilastotieteen todennäköisyyksillä), kirjaimia ei siis huomioida vaan ainoastaan numerot. Eräs kaverini nimittäin opetti minulle n. 9 vuotta sitten leikin, jossa bongataan rekisterinumeroja ykkösestä ylöspäin numerojärjestyksessä. Tuo hassu, mutta jostain syystä kiva leikki, on pysynyt kaikki nämä vuodet elämässäni enemmän ja vähemmän ja edennyt minulla numeroon 31. Seuraavaksi etsin siis numeroa 32. Vuositahti ei ole päätä huimaava. Joskus useita numeroita löytyy saman viikon aikana, mutta toisinaan menee viikkoja ja kuukausia, jopa vuosi ettei seuraavaa numeroa näy missään. Tällä reissulla bongasin numeron 31. Olen aina jostain syystä kiinnittänyt huomiota rekisterinumeroihin, joten tämä leikki sopii minulle kuin nenä päähän. Tämä on sen verran kevyt leikki (vai peli?), että uskon jatkavani sitä lopun elämääni. Se kulkee aina mukanani, milloin muistan seurata rekkareita aktiivisesti, milloin en, mutta koko ajan kuitenkin taustalla. Ja aina se välillä nytkähtää myös eteenpäin. Tämä leikki toimi aasin siltana ajatukselle, joka minulla oli mielessäni ryhtyessäni kirjoittamaan tätä tekstiä. :)
Olen ennenkin kirjoittanut aiheesta, että elämän tapoja muutettaessa liian tiukkaan määritelty tavoite ei välttämättä aina toimi. Jos asetat itsellesi jonkin tavoitteen, helppona esimerkkinä painonpudotus, asetat sille määrän (10 kg) ja ajan, jossa haluat tuon saavuttaa (3 kk). Joillekin tämä voi toimia, mutta väittäisin, että ei kaikille. Edellä olevaan viitaten otan esimerkiksi autoilun omasta elämästäni. Kun lähden ajamaan Turusta kotopuoleen, matkaa kertyy n. 570 km reitistä riippuen. Tässä tapauksessa päämäärä minulla on asetettu: haluan päätyä Haapavedelle. Reitin voin valita 3:sta erilaisesta kohtuu järkevästä reitistä. Reitin valinnan ratkaisee mm. ajankohta (keliolosuhteet, muu liikenne). Rantareittiä (tie nro 8) on kiva ajella maisemiensa puolesta. Toki, jos joku ei tykkää aakeesta ja laakeesta, maisema voi käydä tylsäksi. Jossain vaiheessa kävi kuitenkin niin, että asetin itselleni tavoitteen siitä, missä ajassa haluan olla perillä. Tämä aiheutti sen, että välillä saatoin ajaa reippaammin (yleensä kuitenkin ajan nopeusrajoitusten puitteissa), mutta se joka on ajanut tien nro 8 päästä päähän tietää, että siellä on aika reilusti noita ihanaisia "kottaraisen pönttöjä" ja vaikka luonnon ystävä olenkin, näiden kottaraisten pönttöjen katselu ei saa sieluani rauhoittumaan, päin vastoin. Jossain vaiheessa lakkasin ajamasta tuota tietä, koska alas päin ajaessani ja Turkua lähestyessäni tunsin olevani totaalisen säikky ja hermoraunio! Jos et fanaattisesti tuijottele nopeusrajoituksia, voi käydä niin kuin minulle kerran, kun kuvittelin ajavani rajoitusten mukaan. No, joku lätkä oli mennyt minulta ohitse ja pääsin/jouduin (kerrankin?) salamavalojen loisteeseen. En siis ollut ollut tarpeeksi skarppina. Tämä stressi johtui osaltaan siitä, että olin asettanut itselleni tavoite ajan. Matkalla on kuitenkin itsestä riippumattomia muuttujia, jotka saattavat hidastaa matkaa. Tällä kertaa kun lähdin kaikkea uhmaten jälleen ajelemaan tuota kirottua tietä lähes päästä päähän asetin vain määränpään; tällä kertaa se oli Lumijoki. Kun minulta kysyttiin moneltako olemme perillä, en sanonut mitään tarkkaa aikaa. Sanoin, että ajellaan rauhassa olosuhteiden mukaan. Tullaan ku nokka näkyy. Tällä kertaa matka sujui leppoisissa merkeissä, välillä köryyteltiin jonkun perässä ja välillä sai ajaa reippaasti, rajoitusten mukaan. Näinkin matkaa tekemällä päästiin hyvin perille, eikä aikaakaan varmaan mennyt juuri aiempaa enempää.
Mielestäni tuo vertaus sopii myös moniin muihin tavoitteisiin ja päämääriin. On tietysti tärkeää asettaa jokin päämäärä mitä kohti lähtee kulkemaan. Mutta jos itselleen asettaa liian tiukkoja aikatauluja tai tapoja jolla tuon tavoitteen aikoo saavuttaa (viikon reissulla koin myös sen, miten reittiä oli muutettava harhaan ajon seurauksena, mutta silti pääsin perille), matkasta voi tulla stressaava. Jos mielessäsi siis on jokin tavoite, pidä se selkeänä mielessäsi. Sen jälkeen lähde ottamaan tarvittavia askeleita oikeaan suuntaan. Ole kärsivällinen ja ota askel kerrallaan. Nauti matkasta. Silloin kun et ole asettanut tiukkoja aikatavoitteita, pienet hidastukset matkalla eivät saa sinua hermostumaan ja luovuttamaan, vaan tiedät, että hidasteista huolimatta saavutat määränpääsi, omalla ajallaan. Samalla olet nauttinut matkastasi ja olet elänyt muutakin elämää. Riittävän kauan kuljettuasi huomaat yhtäkkiä olevasikin perillä. Asettamaansa tavoitteeseen ei toisaalta kannata liikaa keskittyä. On hyvä "unohtaa" tuo tavoite välillä. Jos kaikkea tekemistä ja ajattelua hallitsee vain tuo asettamasi tavoite, voi olla että se alkaa lipsumaan kauemmaksi. Unohtamalla (tai vähintäänkin taka-alalle jättämällä) tavoitteen toisinaan, se voikin tulla luoksesi nopeammin ja helpommin. Niin kuin tuolla automatkallani, asetin määränpääni heti alussa. Sen jälkeen lähdin ajamaan kilometri kerrallaan, mutta en ajatellut koko matkan ajan vain "täytyy päästä Lumijoelle, täytyy päästä Lumijoelle, miksi tuo auto hidastelee kun minun täytyy päästä Lumijoelle...". Sen sijaan annoin ajatusten ja matkan edetä rauhassa ja jossain vaiheessa huomasin olevani perillä.
Tarkkaile, millainen tavoitteiden tavoittelija olet itse. Oli sitten kyse auto- tai pyörämatkasta tai suuremmasta elämääsi muuttavasta tavoitteesta. Onko sinulla kiire päästä päämäärääsi keinoja kaihtamatta, itseäsi piiskaten vai osaatko nauttia myös matkasta ja suhtautua rauhallisesti hidasteisiin tai jopa takapakkeihin samalla kun tiedät varmasti pääseväsi tavoitteeseesi? Kun olet tarkkaillut kuinka yleensä toimit, kokeile vaihtaa toimintatapaasi, edes kerran ja kuulostele miltä tavoitteen tavoittelu sillä kertaa tuntuu.
Aurinkoista viikkoa! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti