Uusi opettavainen kokemus

Viime viikolla minulla oli uusi kokemus. Vaikka kokemus ei ollut mikään miellyttävä, se opetti kuitenkin jälleen monia asioita. Kyseessä oli ruokatorven ph-impedanssin pitkäaikaisrekisteröinti. Suomeksi sanottuna vuorokauden ajan mitattiin ruokatorven ph:ta, jotta saadaan selville nouseeko vatsasta happoja. Tapauksessani tarkoituksena on tutkia, tarvitaanko tähystystä. Ongelmana siis erilaiset vatsavaivat ja ruoansulatukseen liittyvät ongelmat. Oireet ovat osaltani aika lieviä, mutta erityisesti tutkimusten taustalla ovat ajoittaiset ongelmat hengittämisen kanssa ja nyt kun astma ja muut keuhkoperäiset sairaudet on poissuljettu, siirryttiin tutkimaan vatsan toimintaa. Taustaa näin lyhyesti. 

Tuollainen kuvassa näkyvä piuha laitettiin siis nenän kautta ruokatorveen. Laittokokemus oli yllättävän positiivinen ja etukäteen vähän mietin (pyrin olemaan nykyään etukäteen liikaa miettimättä näitä asioita, jottei tule turhia pelkoja tai odotuksia) herkkää yökkäysrefleksiäni. Ikävin vaihe oli kuitenkin kun piuha eteni nenässä, sai kyllä kyynelkanavat aukeamaan! Mutta yökkäily oli turha pelko, siinä vaiheessa kun piuha eteni ruokatorveen, en tuntenut enää mitään. 

Tämä tutkimus kesti vuorokauden. Piuha oli teipattuna poskeen, jottei se pääse liikkumaan ja lisäksi vyötäröllä kulki koko ajan mittauslaite. Fiilis oli vähän niin kuin Big Brotherissa, jossa asukkailla mukana kulkee koko ajan mikrofoni. Mittauslaite kun oli samanlaisen olkahihnan varassa ja sitä sai olla koko ajan korjailemassa selän taakse. No mutta se siitä. Pojan mielestä mä näytin siistille :D Tämän sanottuaan lisäsi kuitenkin perään: "vaikka mää tiiän että susta se ei tunnu kivalle."

Etukäteen ajattelin (ehkä hieman turhamaisesti, näin jälkikäteen ajateltuna), että sen päivän kun mulla on toi mittaus, en varmasti liiku kotoa mihinkään. No, toisin kävi ja jouduin kuljettamaan poikaa mm. superparkkiin ja yllätys yllätys samalla reissulla vielä törmäsin vanhaan opiskelukaveriinkin (ja mä kun en koskaan täällä Turussa törmää kehenkään tuttuun kun niitä on täällä niin vähän), joka oli käymässä Turussa (oli kiva nähdä!). Mutta toisin kuin etukäteen kuvittelin, ei mua oikeestaan hävettänytkään kulkea tuo piuha poskessa. Unohdin jopa asian niin paljon, että ihmettelin miksi ihmiset, erityisesti lapset, katto mua hetkeä pidempään, ts. kiinnitti muhun huomiota. Niin ja mähän tietysti ajattelin vain olevani niin vetävän näköinen kerätessäni katseita :D :D 

Tämä kokemus herätti minut erityisesti siihen, kuinka moni asia on vain kokijassa itsessään. Aiemmin kirjoitin aiheesta "mitä sitten". Tämä kokemus meni vähän samaan sarjaan: "mitä sitten vaikka ihmiset tuijottaa ja miettii, että mikähän toi on ja miksi sillä on tollanen poskessa". Itse tiesin mistä on kyse, enkä antanut asian häiritä. Ja niin minä sitten  kuljin mm. pikin Caribian kylpylää unohtaen koko asian. Oikeastaan tämä oli aika voimaannuttavakin kokemus. Pääsin reilusti sen yli, että olisin ajatellut "mitä jos ihmiset tuijottaa". Ymmärsin myös hieman sitä minkälaista on, jos ihmisellä on jostain syystä aina jokin ulkoinen "poikkeama", jota ulkopuoliset jäävät tuijottamaan. Vaatii varmasti rautaisen itsetunnon kantaa mukanaan aina jotakin, joka aiheuttaa tuijotusta ja ihmetystä. Tuona lyhyenä aikana huomasin myös sen, että on parempi kun ihmiset kysyvät suoraan asiasta, kuin että jättävät kysymästä, koska asia mietityttää heitä kuitenkin. Helpompaa on, kun asioista saa aikaan rennon keskustelun. Joskus tässä(kin) asiassa voisi ottaa oppia lapsilta. Jotkut heistä kun kysyvät suoraan, jos heitä ihmetyttää jokin. Mielestäni on parempi kysyä asiasta suoraan, jolloin ihminen voi siihen halutessaan vastata, kuin opettaa lapset siihen, että kuiskutellaan ja varotaan koko aihetta ja tehdään poikkeavista asioista vieläkin poikkeavampia ja suorastaan tabuja. 

Kokemus aiheutti myös lisää kiitollisuutta omasta terveyestä. Vaikka tässä nyt onkin tutkimuksissa käyty ja ihan kaikki ei toimi niin kuin luonto tarkoitti, niin silti koen olevani terve. Maailmassa on lukemattomia eri sairauksia, joiden joukossa omat vaivani ovat tuskin haittaavia (vaikka todellisuudessa hieman ovatkin). Haluan yhä enenmmän panostaa siihen, että voin hyvin ja olisin mahdollisimman terve. Ihan kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, mutta suurimpaan osaan voi. Tämä vaatii vain suurta tietoisuutta kaikesta ympärillämme tapahtuvasta ja olevasta. Samoin siitä olemassa olevasta terveydestä kannattaa nauttia silloin kun sitä on, koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. 

Hyvä vai paha keskitie, osa 2

"Jos noudatat mielelläsi jotakin järjestelmää, noudata sitä kaikin mokomin. Mutta heti, kun se alkaa tuntua raskaalta puurtamiselta tai hallitsee liikaa tunteitasi ja ajatuksiasi, se ei välttämättä ole enää hyväksi."

Lainaus on Anita Moorjanin kirjasta Kuolema antoi minulle elämän (lukemisen arvoinen kirja!). Minulla oli vasta pieni kevyt ajatus siitä, mitä tähän tekstiin kirjoittaisin, kun luin tuon kirjan toistamiseen. Sunnuntainan mieleeni tuli jostain syystä kaivaa tämä kirja hyllystä ja lukea se uudelleen. Kun sitten luin tuon lauseen, tuntui että se kiteytti hyvin pitkälle omat ajatukseni siitä, mitä tarkoitan keskitien kulkemisella. Se viittaa myös siihen, mitä kirjoitin tuossa keskitien eka osassa, aiemmassa tekstissäni siis. 

Viimeksi puhuin keskitiestä elämässä yleensä, mm. parisuhteessa. Nyt ajattelin taas palata yhteen lempiaiheistani, eli keskitiestä hyvinvointiin tähtäävissä asioissa, kuten ruokavaliossa ja liikunnassa. Näihin liittyen ihmiset mielellään ottavat jonkin tiukan linjan, jota lähtevät noudattamaan. Vaarana kuitenkin on, että tuo asia alkaa hallitsemaan liikaa elämää ja niin kuin Anita sanoi, sitten se ei välttämättä enää ole hyväksi. Vaikka alussa tarkoitus on hyvä, menetelmä ja erityisesti sen tiukkuus voivat kääntyä itseä ja hyvinvointia vastaan. Pysyvien tuloksien kannalta olisi hyvä löytää se kultainen keskitie.

On ollut mielenkiintoista huomata, että useat valmentajat/valmennusta antavat yritykset ovat muuttaneet pikku hiljaa linjaustaan valmennusmenetelmissään. Yhä enemmän puhutaan todellakin hitaista muutoksista ja siitä, että muutos ei edellytä välttämättä tiukkaakin tiukempaa ruokavaliota ja rankkaa liikuntaa. Mielestäni on havaittavissa yhä lempeämpää suhtautumista muutoksiin, tai niihin tapoihin joilla muutoksia saadaan aikaan. Tämä on myös minun kantani asiohin. Olen itse matkan varrella kokeillut kaikenlaista, hetkellisesti jopa erittäin toimivaa menetelmää. Mutta pysyvimmät muutokset ovat syntyneet sillä, että suhtaudun asioihin ja itseeni lempeästi ja kokeilen asioita pikku hiljaa. Ne asiat joihin olen ryhtynyt rytinällä, ovat kariutuneet lähes yhtä rytinällä. Sen sijaan asiat, joita olen tunnustellut ja haeskellut, välillä kokeillen, välillä unohtaen, ovatkin lopulta palanneet elämääni ja jääneet siihen mukavaksi osaksi kokonaisuutta. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiukka kuntosaliohjelma ei ole menestys pitkällä tähtäimellä, koska ennen pitkää kyllästyn siihen. Sen sijaan erilaisten lajien kokeilu, liikkuminen hauskaa pitäen ja eri juttujen vaihtelu pitävät intoa yllä ja se varmasti kantaa koko elämän ajan.

Samoin tiedän, että tiukka rajoitettu ruokavalio ei todellakaan kanna pitkälle. Mitä tiukempi ruokavalio, sitä suuremmaksi erilaiset himot kasvavat ja lopulta tuloksena on kaiken kielletyn ahmiminen. Eri asia on se, jos ruokavaliota täytyy rajoittaa jonkin sairauden takia. Itselläni tämä on suoliston/vatsan kunto. Tiedän jo aika hyvin, mistä se ei pidä. Mutta silloin onkin helpompaa pidättäytyä tietyistä ruoka-aineista, koska tiedän, että tuloksena on turvonnut ja kipeä vatsa. Sen sijaan pelkästään painon hallinnan kannalta tiukka ruokavalio ei useinkaan ole menestys pitkällä tähtäimellä. Tärkeintä on löytää ruokavalio, josta oma keho tuntuu pitävän unohtamatta satunnaisia mielen ruokanautintoja. Silloin kun ravitsemme kehoamme hyvää oloa tukevilla asioilla, myös painolla on taipumus tippua, mutta tällöin elämää ei säätele tiukka kaloriperusteinen ruokavalio.

On tietysti tilanteita, joissa täytyy mennä tiukalla linjalla. Nämä ovat kuitenkin asia erikseen. Itse haluan kiinnittää huomiota ns. tavallisen kansan toimintaan. Kulkemalla keskitietä välillä hieman ojan pohjia koukaten, pääsemme varmimmin tavoitteisiimme, vaikka se veisikin hieman kauemman aikaa. Normaaliin elämään kuuluu herkuttelu vähemmän terveellisillä ruoilla (ne kun ovat tulleet elämäämme), lepopäivät, juhlat, asenteiden ja ajatusten muuttuminen jne. Hyväksymällä tämän asian meidän on helpompi olla lempeitä itseämme kohtaan. Silloin kun emme elä tiukasti tietyn linjan mukaan, voimme nauttia hampurilaisen hyvällä omalla tunnolla, vaikka normaalisti noudattaisimmekin terveellisiä elämäntapoja.

Mielestäni tähän sopii pätkä alussa mainitsemastani Anita Moorjanin kirjasta Kuolema antoi minulle elämän. Tässä hän vastaa kysymykseen, kuinka hän itse pysyy terveenä ja mitä ruokia hän syö/välttää:

"... Aikaisemmin suhtauduin ruokaan suorastaan vainoharhaisesti. Olin tiukka kasvissyöjä. Nautin makrobioottista luomuruokaa, vitamiineja ja vehnänorasmehua - siis ennen sairastumistani. Ajattelin kaiken mikroaalloista säilöntäaineisiin aiheuttavan syöpää. Söin erittäin terveellisesti, mutta se johtui pelosta.
Nykyään syön, mitä mieleni tekee. Nautin silloin tällöin suklaata tai hyvää viiniä tai samppanjaa, ja teen sen hyvillä mielin. Pidän huolen siitä, että suhteeni ruokaan ja elämään on onnellinen. Mielestäni onnellisuus on tärkeämpää kuin mikään muu.
Ei ole mitenkään hauska syödä "oikeita" ruokia siksi, että pelkää sairastuvansa ja tuntee olonsa kurjaksi. Ahdistuneisuus aiheuttaa paljon lisäongelmia. Kehomme on paljon sitkeämpi kuin uskommekaan, erityisesti, jos olemme onnellisia ja stressittömiä.
Jos päätän syödä terveellisesti, teen sen rakkaudesta, en pelosta. Se on menetelmä, jota sovellan koko elämääni ja kannustan teitä samaan."

Jos tietyn ruokavalion tai liikuntaohjelman motiivina on painon pudottaminen tai painon hallinta, taustalla voi olla pelko siitä, että paino nousee tai se ei laske, tai pelko sairastumisesta. Tällöin pelko vaikuttaa valintoihin. Sen sijaan, kun taustalla on ajatus rakkaudesta ja halu tehdä keholleen hyvää, mahdollisuus onnistumiseen on paljon suurempi ja oikeiden valintojen tekeminen on helpompaa.
Kun lähtökohtana on hyvinvointi ja kehosta ja mielestä huolen pitäminen, elämme luonnostaan "keskitiellä". Siihen voi liittyä jyrkkienkin juttujen kokeileminen, mutta uskon, että useimmat palaavat kuitenkin takaisin kultaiselle keskitielle. Silloin elämme suht terveellisesti, mutta joustoakin löytyy. Jokaisen täytyy vain kulkea oma polkunsa päästäkseen tähän ja joskus se polku voi olla yllättävänkin pitkä. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan! :)

Hyvä vai paha keskitie, osa 1

Olen pitkään pitänyt itseäni ns. intohimottomana ihmisenä (intohimolla tarkoitan sellaista käsittämättömän suurta innostusta ja paloa jotakin asiaa kohtaan). Olen ollut sellainen tasaisen tien kulkija lähes asiassa kuin asiassa. Lapsuudessa ja nuoruudessa en koskaan fanittanut mitään tai ketään kovin intohimoisesti. Pidin kyllä monista asioista, mutta en olisi koskaan mennyt kirkumaan eturiviin esim. New Kids on the Blockin keikalle. Mutta toisaalta, jos en pitänyt jostain, en tehnyt siitäkään suurta numeroa.

Tämä näkyy elämässäni edelleen. Toisinaan kaipaan intohimoista suhtautumista asioihin, kun seuraa ihmisiä joilla sellaista löytyy. Toisaalta, osaan olla kiitollinen siitä, että olen sellainen kuin olen. Ehkä tämä intohimottomuus on ollut elämässäni yksi syy siihen, että vahvasti oma ala on ollut hakusessa. On ihailtavaa katsella ihmisiä, joilla on jo lapsesta asti ollut intohimo johonkin asiaan ja myöhemmin he ovat tehneet siitä ammatin. Se vaikuttaa helpolta tieltä (vaikka varmasti omat vaikeutensa siinäkin). Myöhemmin olen yrittänyt innostua eri asioista sillei niin kuin kovalla sykkeellä. Mutta olen huomannut, että mitä innostuneemmin, ts. intohimoisemmin johonkin asiaan suhtaudun, sitä nopeampaa ja jyrkempää tulee myös kyllästyminen, tai hommassa muuten menee joku pieleen. Ja tietysti käy niin, että nämä huonot kokemukset estävät sen suuren innostumisen jatkossa. Harmillista sinänsä. Toisaalta tämä on ollut opettavaista ja on auttanut löytämään hyvät puolet siitä keskitien kulkemisesta, joka on oikeesti ihan hyvä juttu! Monessakin asiassa.

Jos kuulen jostain uudesta jutusta, olen innokas kokeilemaan sitä. Toivon aina parasta, mutta pidän kuitenkin järjen päässä siinä mielessä, että en tee mistään asiasta "jumalaa". Olen huomannut, että tällä tavalla syntyy myös pysyviä muutoksia elämässä. Jos jostakin innostuu hetkessä ihan nollasta sataan, todennäköisesti sellainen asia ei jää pysyvästi elämään. Itse ainakin olen sellainen, mutta olisi kiva kuulla toisenkinlaisiakin kokemuksia asiasta. Toisaalta on ihan ok joskus innostua asioista ja huomata myöhemmin, että ei tää olekaan mun juttu. Mutta tiedäthän sen tunteen, kun olet ihan kympillä innostunut jostakin asiasta ja mainostat asiaa muille. Sitten jossain vaiheessa joudutkin sanomaan, että ei se olekaan hyvä juttu. Tilanteessa tulee usein pelko jonkinlaisesta kasvojen menetyksestä vaikka onkin ihan ok muuttaa mielipiteitään. Kasvamme, kehitymme ja opimme jatkuvasti uutta, joten mikä ihme se on vaikka muutammekin asioista mieltä. Jostain syystä siihen kuitenkin liittyy jonkinlaista häpeää.

Tunnistan itseni erityisherkäksi ihmiseksi ja olen oppinut yhä enemmän tuntemaan mikä minulle on hyväksi ja mikä ei. Vaikka välillä kaipaisin suurta intohimoista suhtautumista asioihin, olen huomannut, että tasaisempi tie sopii minulle. En kestä kovin paljoa suuria tunteita, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kun kokee erittäin voimakkaasti hyviä tunteita, tuntuu että ei pysy nahoissaan. Joo, toisaalta kiva tunne, mutta toisaalta se on aika kuluttavaa. Ja sitten kun tulee se rotkon pohja, niin silloin tuntuu tosi pahalle, siis tosi pahalle. Toisaalta suuret tunteet kuuluvat elämään, mutta myönnän (nyt myös ääneen), että minä olen tyytyväisempi ja onnellisempi tasaisemmalla tiellä, olkoonkin sen hintana jonkinlainen "tylsyys" (jonkun mielestä ehkä), mutta minulle se sopii. Jotkut esim. kaipaavat parisuhteessa suuria tunteita ja räiskyntää. Välillä riidellään ja tapellaan ja sitten saa harrastaa ihanaa sovintoseksiä ja ollaan taas niin "pusi, pusi, hali, hali". Minulle sellainen tapa on raskasta, liian suuri vuoristorata jossa päätä huimaa hieman liikaa. Jonkun mielestä voi kuullostaa tylsälle lähes riidaton parisuhde, mutta se sopii taas minulle
. Haluan puhua asioista ennen kuin ne muuttuvat riidoiksi, koska en kestä sitä riidan tuomaa voimakasta negatiivista varausta. Heikkoutta, joku sanoo. Mutta olkoon sitten niin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi, kovastikin. Kyllä, osaan rakastaa ja silloin annan kaikkeni, vaikka usein on tullut kynsille. Rakkauden osoittamisen ei kuitenkaan tarvitse olla räiskyvää vaan se voi olla hiljaisempaa ja tasaisempaa. Ihan yhtä arvokasta silloinkin.

Keskitien kulkemisen ei siis tarvitse olla tylsää tai heikkoa, vaan se voi olla valittua ja joillekin sopivaa. Jokainen meistä on erilainen ja niin on myös tapoja elää ja olla. Toisille sopii toinen tapa, toisille toinen. Minkään olematta kuitenkaan väärä tapa. Seuraamalla mediaa saamme usein sen kuvan, että jokin tapa on enemmän oikea kuin jokin toinen. Esim. saamme lukea, kuinka parisuhteeseen kuuluu riidat jotka puhdistavat ilmaa. Mutta kuka sanoo, etteikö sitä ilmaa voisi puhdistaa asiallisella keskustelulla ilman varsinaista riitaa ja äänten korottamista? Jos homma toimii ja on onnellinen omalla tavallaan, se on silloin ihan oikea tapa siinä tapauksessa. Kuuntelemalla itseämme huomaamme kyllä mikä on juuri itselle oikea tapa toimia missäkin tilanteessa. Ja sitten antaa mennä! :)