Tämä näkyy elämässäni edelleen. Toisinaan kaipaan intohimoista suhtautumista asioihin, kun seuraa ihmisiä joilla sellaista löytyy. Toisaalta, osaan olla kiitollinen siitä, että olen sellainen kuin olen. Ehkä tämä intohimottomuus on ollut elämässäni yksi syy siihen, että vahvasti oma ala on ollut hakusessa. On ihailtavaa katsella ihmisiä, joilla on jo lapsesta asti ollut intohimo johonkin asiaan ja myöhemmin he ovat tehneet siitä ammatin. Se vaikuttaa helpolta tieltä (vaikka varmasti omat vaikeutensa siinäkin). Myöhemmin olen yrittänyt innostua eri asioista sillei niin kuin kovalla sykkeellä. Mutta olen huomannut, että mitä innostuneemmin, ts. intohimoisemmin johonkin asiaan suhtaudun, sitä nopeampaa ja jyrkempää tulee myös kyllästyminen, tai hommassa muuten menee joku pieleen. Ja tietysti käy niin, että nämä huonot kokemukset estävät sen suuren innostumisen jatkossa. Harmillista sinänsä. Toisaalta tämä on ollut opettavaista ja on auttanut löytämään hyvät puolet siitä keskitien kulkemisesta, joka on oikeesti ihan hyvä juttu! Monessakin asiassa.
Jos kuulen jostain uudesta jutusta, olen innokas kokeilemaan sitä. Toivon aina parasta, mutta pidän kuitenkin järjen päässä siinä mielessä, että en tee mistään asiasta "jumalaa". Olen huomannut, että tällä tavalla syntyy myös pysyviä muutoksia elämässä. Jos jostakin innostuu hetkessä ihan nollasta sataan, todennäköisesti sellainen asia ei jää pysyvästi elämään. Itse ainakin olen sellainen, mutta olisi kiva kuulla toisenkinlaisiakin kokemuksia asiasta. Toisaalta on ihan ok joskus innostua asioista ja huomata myöhemmin, että ei tää olekaan mun juttu. Mutta tiedäthän sen tunteen, kun olet ihan kympillä innostunut jostakin asiasta ja mainostat asiaa muille. Sitten jossain vaiheessa joudutkin sanomaan, että ei se olekaan hyvä juttu. Tilanteessa tulee usein pelko jonkinlaisesta kasvojen menetyksestä vaikka onkin ihan ok muuttaa mielipiteitään. Kasvamme, kehitymme ja opimme jatkuvasti uutta, joten mikä ihme se on vaikka muutammekin asioista mieltä. Jostain syystä siihen kuitenkin liittyy jonkinlaista häpeää.
Tunnistan itseni erityisherkäksi ihmiseksi ja olen oppinut yhä enemmän tuntemaan mikä minulle on hyväksi ja mikä ei. Vaikka välillä kaipaisin suurta intohimoista suhtautumista asioihin, olen huomannut, että tasaisempi tie sopii minulle. En kestä kovin paljoa suuria tunteita, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kun kokee erittäin voimakkaasti hyviä tunteita, tuntuu että ei pysy nahoissaan. Joo, toisaalta kiva tunne, mutta toisaalta se on aika kuluttavaa. Ja sitten kun tulee se rotkon pohja, niin silloin tuntuu tosi pahalle, siis tosi pahalle. Toisaalta suuret tunteet kuuluvat elämään, mutta myönnän (nyt myös ääneen), että minä olen tyytyväisempi ja onnellisempi tasaisemmalla tiellä, olkoonkin sen hintana jonkinlainen "tylsyys" (jonkun mielestä ehkä), mutta minulle se sopii. Jotkut esim. kaipaavat parisuhteessa suuria tunteita ja räiskyntää. Välillä riidellään ja tapellaan ja sitten saa harrastaa ihanaa sovintoseksiä ja ollaan taas niin "pusi, pusi, hali, hali". Minulle sellainen tapa on raskasta, liian suuri vuoristorata jossa päätä huimaa hieman liikaa. Jonkun mielestä voi kuullostaa tylsälle lähes riidaton parisuhde, mutta se sopii taas minulle
. Haluan puhua asioista ennen kuin ne muuttuvat riidoiksi, koska en kestä sitä riidan tuomaa voimakasta negatiivista varausta. Heikkoutta, joku sanoo. Mutta olkoon sitten niin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi, kovastikin. Kyllä, osaan rakastaa ja silloin annan kaikkeni, vaikka usein on tullut kynsille. Rakkauden osoittamisen ei kuitenkaan tarvitse olla räiskyvää vaan se voi olla hiljaisempaa ja tasaisempaa. Ihan yhtä arvokasta silloinkin.
Keskitien kulkemisen ei siis tarvitse olla tylsää tai heikkoa, vaan se voi olla valittua ja joillekin sopivaa. Jokainen meistä on erilainen ja niin on myös tapoja elää ja olla. Toisille sopii toinen tapa, toisille toinen. Minkään olematta kuitenkaan väärä tapa. Seuraamalla mediaa saamme usein sen kuvan, että jokin tapa on enemmän oikea kuin jokin toinen. Esim. saamme lukea, kuinka parisuhteeseen kuuluu riidat jotka puhdistavat ilmaa. Mutta kuka sanoo, etteikö sitä ilmaa voisi puhdistaa asiallisella keskustelulla ilman varsinaista riitaa ja äänten korottamista? Jos homma toimii ja on onnellinen omalla tavallaan, se on silloin ihan oikea tapa siinä tapauksessa. Kuuntelemalla itseämme huomaamme kyllä mikä on juuri itselle oikea tapa toimia missäkin tilanteessa. Ja sitten antaa mennä! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti