N. 27-vuotiaaksi asti kuvittelin, että elämä menee tietyllä kaavalla, oma elämäni mukaan luettuna; käydään kouluja, mennään töihin, mennään naimisiin, asetutaan johonkin, hankitaan talo ja lapsia, tehdään lisää töitä, maksellaan velkaa ja elellään "normaalia" perhe-elämää, jäädään eläkkeelle...
No, elämä päätti osaltani toisin, jälkikäteen katseltuna: onneksi! Minut ravisteltiin hereille avioeron muodossa, jonka jälkeen hytinä ja tytinä on ollut enemmän ja vähemmän jatkuvaa. Maailmankuvani on muuttunut... no, lähes täydellisesti! En ole koskaan pitänyt itseäni riskin ottajana, enkä toisaalta sitä ole edelleenkään, vaikka joku vieressä olija voisi nähdä asian toisinkin. Tosin, en hyppää kalliolta ilman laskuvarjoa tai laita kaikkea omaisuuttani pantiksi pokerissa, mitkä itse näen riskinottoina. Olen lähes aina luullut olevani tutun ja turvallisen elämän eläjä. Mutta kun katselee elämäänsä, niin onhan sitä tullut laitettua elämänsä jossain mittapuussa pantiksi ja riskejä otettua. Ei nyt ehkä ihan henkensä uhalla, mutta muutoin.
8 vuotta sitten, hiljattain eronneena pienen pojan äitinä sain opiskelupaikan Jyväskylästä. Päätin tarttua tähän uuden elämän mahdollisuuteen ja niin muutettiin Haukiputaalta/Haapavedeltä Jyväskylään. Ratkaisu kannatti ja saatiin elellä siellä oikein mukavat 3 vuotta. Sitten elämääni asteli riskeistä suurin, Rakkaus. Vaikka olin aiemmin saanut pahasti siipeeni, se oli kuitenkin mennen talven lumia ja päätin tarttua tähän tilaisuuteen. Tämän tilaisuuden myötä ajattelin myös mahdollisuutta tarjota lapselleni uuden perheen ja niin muutettiin Turkuun, jossa turvaverkostot olivat aika vähäiset. Kotiutuminen oli vähän hidasta, mutta lapsella meni koulussa ihan kivasti. Kuitenkin sydän on vetänyt koko ajan vahvasti pohjoiseen, sekä minulla että lapsella. Lopulta 4:n vuoden Turussa asumisen jälkeen lapsen ikävä pohjoiseen mummulaan ja serkkujen luo kävi niin kovaksi, että alun vitsailun jälkeen teimme päätöksen kokeilla koulunkäyntiä serkkujen luona. Niinpä muutimme Lumijoelle veljeni perheen luo, lähelle Oulua, sopimuksella; päivä kerrallaan. Aika vain on niin kovin hupenevaista, että päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Nyt eletään jo huhtikuun alkua ja edelleen olemme Lumijoella. Itse olen käynyt välillä Turun kotona, poika silloin tällöin. Tässä taannoin tuli kuitenkin aika, jolloin alettiin puhua takaisin Turkuun muutosta. Poika oli sitä mieltä, että tämä paikka ja vaihtoehto on nyt nähty ja koettu. Mitäs sitten?
Jo 5 vuotta sitten Turkuun muutettaessa olin tutkinut kouluvaihtoehtoja, koska pojan eskari alkoi olla ajankohtainen asia. Muistaakseni jo silloin törmäsin Feeniks-kouluun. Uudenlainen kouluhanke ei ollut kuitenkaan vielä käynnistynyt ja seurailin asiaa mielenkiinnolla. Vuosi sitten kun vaihtoehtona oli Lumijoelle muutto aktivoiduin myös tuon Feeniks-koulun kanssa, koska heillä oli toiveita, että koulutoiminta saataisiin vihdoin käyntiin useiden yritysten jälkeen. Käytiin pari kertaa kokouksissa kuuntelemassa mistä on kyse. Lopulta kuitenkin Lumijoki ja serkut veivät voiton ja jätimme Feeniks-koulun taustalle. Nyt kun Lumijoen kokeilua on kohta vuosi takana, aloin taas tosissaan miettimään tuota demokraattista Feeniks-koulua. Demokraattisia kouluja on maailmalla satoja, Suomessa ei vielä yhtään, ennen tätä. Arvoni ja ajatukseni ovat tässä vuosien varrella muuttuneet kovasti ja entisestä kiltistä suorittajasta on kuoriutunut suuri kyseenalaistaja, joskus jopa kutsun itseäni vitsikkäästi "nuoreksi" kapinalliseksi 😀 Feeniks-koulun arvot kolahtivat ja tuntui vahvasti, että tämä on oikea tie, jotta saan lapsessani vahvistettua elämän kannalta oikeasti tarpeellisia ominaisuuksia. Käytiin tutustumassa kouluun, joka on ollut syksystä 2018 toiminnassa ja teimme päätöksen mennä kokeilemaan koulua. Koulussa on ensin n. kuukauden ns. koeaika, jonka aikana puolin jos toisin voidaan arvioida, onko koulu soveltuva kyseisen lapsen osalta.
Edessä on siis muutto takaisin Turkuun ja toukokuun kokeilukuukausi Turun Feeniks-koulussa. Kyseessä on vähän toisenlainen oppimisympäristö ja jännällä ja mielenkiinnolla sekä äiti, että poika odotetaan tuota kokeilua. Jos kuukausi osoittautuu menestyksekkääksi, jatkamme siellä myös syksyllä ja jos ei, niin sitten mietimme muita vaihtoehtoja.
En avaa Feeniks-koulua tässä enempää itse, vaan helpommin saat tietoa asiasta suoraa koulun sivuilta: Turun Feeniks-koulu. Sen verran kerron, että koulu toimii toistaiseksi vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusten turvin ja nyt on huhtikuun ajaksi avattu mesenaattikampanja, jossa kuka tahansa voi käydä antamassa tukensa koululle. Lahjoituksilla hankitaan koululle tarvittavia opetusmateriaaleja ja -välineistöä. Lahjoituksen voi käydä antamassa täältä: Mesenaattikampanja. Pienikin apu on suuri apu! Kiitos! 💚💚💚
Tiedän, että jonkun (ja varmaan vähän useammankin) korvaan elämäni ratkaisut kuulostavat erikoisilta, mutta jotenkin kaikki on mennyt todella luontevasti meidän omassa elämässämme ja meidän elämämmehän tämä on. Olen oppinut sulkemaan mielestäni "mitähän muut ajattelevat" -asetuksen. Asiat eivät voisi olla nyt toisin. Asioita kohtaan on ollut vahva johdatus. Mitään päätöksiä ei ole tehty hetken mielijohteesta ja koko ajan on ollut lapsen etu ensisijainen. Tunnen oman lapseni ja tiedän aika hyvin missä mennään milloinkin. Olen todella ylpeä omasta pojastani, jota toivon voivani tukea oikealla tavalla matkalla kohti aikuisuutta, kuunnellen ja tarkkaillen mitä milloinkin tarvitaan, mikä olisi oikea tapa toimia milläkin hetkellä. Toistaiseksi olen saanut nauttia reippaan, oppivaisen, toisia huomioivan, hyvän tuulisen, rauhallisen ja hyvä unisen (näistä unen lahjoista olen jopa hieman kateellinen 😉 ) pojan seurasta. 💖💖
Olen tullut elämässäni useita kertoja suht isoihin tien risteyksiin. Valinta ei koskaan ole ollut heti alusta asti selvä. Uuden asian tullessa eteen aina oikeastaan kaava on ollut sama: ensin tulee ajatus, joka uutuudessaan aiheuttaa ahdistusta. Ajan kanssa asia alkaa tuntumaan luontevammalle ja luontevammalle, kunnes lopulta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia. Hyvät puolet ajavat lopulta huonojen ohitse. Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, mutta aikaa on lopulta aika vähän jäädä odottamaan. Harva asia tässä maailmassa on lopullista. Olen pojallekin opettanut, että jos jotain asiaa tekee mieli kokeilla, niin antaa mennä, jos se suinkin on mahdollista! Tämä lisää itsetuntemusta ja varmuutta siitä, että elämä kantaa ja ainakin se opettaa. Ei ole yhtä ainoaa tapaa elää elämäänsä, on vain oma tapa ja se voi olla lähes mitä vain kun uskaltaa kokeilla. Ja tietysti, kunhan muistaa kunnioittaa toisia ja toisten tapoja ja valintoja! 😉
💖💖💖💖
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti