Toisenlainen näkökulma erityisherkkyyteen

Mietin ja kirjoittelin tässä tapani mukaan kaikenlaista. Toinen ajatus johtaa toiseen ja yhtäkkiä tulee sellanen Ahaa-elämys! Nyt oivalsin miten erityisherkkyyteen saa toisenlaisen näkökulman, sillä usein sitä pidetään jotenkin negatiivisena tai elämää haittaavana ominaisuutena. Ja voin sanoa, että elämä sellaisen saappaissa ei kyllä olekaan aina kauhean helppoa! Mutta perspektiivin vaihtaminen voi joskus auttaa 😉

Kerronpa jotain tästä Noora-tyypistä, jonka keho ja mieli on mun käytettävissä tän elämän matkan ajan. Se ei ole ollut helpoin matka eikä helpoin tyyppi elää ja kokea tää kaikki, sano mun sanoneen! Ulkoisesti asiat on ehkä menneet kohtuu hyvin(vaikka on sielläkin kaikenlaista pas....tillia tapahtunut), mutta kun sitä kaikkea kokee ja aistii tän tyypin aistien läpi, niin siihenpä se "kohtuu hyvin" sitten loppuukin. Tää Noora-tyyppi on aika haastava, itselleen. Ensinnäkin se on jostain saanut sellasen "oikeudenmukaisuus- ja hyvyyspoliisin" roolin. Se ei ole sallinut itelleen kauheesti virheitä ja epäonnistumisia ja siksipä se on jättänyt ottamatta osaa moniin ehkäpä kivoihinkin asioihin. Se on kuvitellut, että kaiken pitää mennä täydellisesti ja että kaikki pitää osata täydellisesti ennen kuin kannattaa alkaa mihinkään. Mm. kaikesta tästä on sitten tietysti johtunut se, että palautteen ja etenkin kritiikin vastaanottaminen on ollut lähes murskaavaa, koska sehän tarkoittaa sitä, että kaikki ei mennytkään täydellisesti. Eli seurauksena oli täydellinen EPÄONNISTUMINEN. Noora-tyyppi on ehtinyt vedellä jonkun palollisen herneitä sieraimiinsa elämänsä aikana, huh! Ja sitten kun on tullut pienikin vastoinkäyminen niin arvatkaa mitä Noora-tyyppi on tehnyt? Sen sijaan, että olisi tehnyt asioita kahta kauheemmin, se on vetäytynyt ihmeelliseen epätoivon suohon ja ahdistukseen. On tuntunut, että jopa sen keho on mennyt ihan toimintakyvyttömäksi ja veltoksi. Koitapa siinä sitten elää ja kokea tätä elämää tällasen tyypin kautta. 

Ja voin sanoa, ettei tää Noora ole kauhean sosiaalinen tyyppi. Se ihmeellisesti viihtyy kauheesti omissa oloissaan. Vaikka se nauttiikin läheisten ja ystävien seurasta, sitä kaikkea ei saa olla liikaa. Jos se joutuu seurustelemaan koko päivän vähänkin oudompien ihmishahmojen kanssa, se on illalla ihan väsynyt ja loppu, siis totaalisesti veto pois! Ja myös liika innostuminen ja paneutuminen intensiivisesti johonkin asiaan saa vetonarun hyvin äkkiä loppumaan. Yritä siinä sitten taas "nauttia" tästä elämästä. Ja voi vitsi taas toisaalta sitä sisäistä menoa ja meininkiä! Se ei hiljene koskaan, siis ei KOSKAAN! Ihan loputon tulva kaiken maailman jonnin joutavia ajatuksia ja mikä pahinta, suurimman osan elämästä se on vielä uskonut siihen kaikkeen ja pitänyt niitä ajatuksia ominaan, vaikka ne tulee yhtäkkiä jostain ja menevät poiskin samalla tavalla. Mutta ei, silti niihin pitää takertua ja joskus niillä ajatuksilla pitää oikein mässäillä niin, että kaikki ulkopuolella katoaa eikä se näe eikä kuule mitä ympärillä tapahtuu. Ja miten mä sitten taas siinä tilanteessa pääsen nauttimaan mistään tän elämän hienouksista kun lähes kaikki aistit on väliaikaisesti pois käytöstä?

Ja voi vitsi niitä aamuja, kun tää Noora-tyyppi ei taho jaksaa nousta ylös sängystä! Se on välillä ollu niin ahdistunut kaikenmaailman asioista, että ei oikeesti oo kyennyt näkemään tän maailman hienouksia. Arvatkaa montako kertaa se ois toivonut, että ei ois syntynyt näin erityisherkäksi. Maailma voi olla kova paikka niille, jotka ottaa kaiken aina niin raskaasti, kokee ja tuntee asiat todella voimakkaasti. Ja kuinka monesti se ois toivonut olevansa joku muu! Ollapa joku joka vetäis tuolla massan mukana menemään asioita sen suuremmin miettimättä ja murehtimatta. Kyllä oon kuulkaa monesti kuullut ajatuksia: "Miksi just mun pitää olla tämmönen? Mikä vika mussa on? Ei kukaan muu oo tämmönen! Miksi just minä?" jne. Todella itseään vähätteleviä ja kiusaavia ajatuksia. Hö! Täytyy myöntää, että pahimpina hetkinä sitä itekin on miettinyt, että jonkun muun ruumiissa ja mielessä vois olla paljon helpompaa ja mukavempaa kun tän herkkis-Nooran, joka ei vain välillä tunnu jaksavan kantaa kaikkea maailman taakkaa. 

Mutta sitten juuri tänään oivalsin jotain ehkäpä aika merkityksellistäkin! Paljon on tullut mietittyä elämän tarkoitusta ja päämäärää. Miksi me ollaan täällä ja mikä hitto tän kaiken tarkoitus on?? No, jostain syystä meille on annettu mahdollisuus tulla kokemaan maailmaa näihin tyyppeihin, jotka aistii tän maailman viiden aistin kautta. Ilman näitä kehoja ja mieliä mikään tää ei ois mahdollista. Ja lopulta, mikä onni on, että tää erityisherkkä Noora-tyyppi on just mun tyyppi! Sen erityisherkkyyshän vaan mahdollistaa mulle kokea tämä elämä ja maailma ihan niin kuin... no, täysillä! Sen takia, että se kokee kaiken niin herkästi, mulla on ihan älyttömän paljon rikkaampi kokemus kaikesta. Saan tuntea erilaisia tunteita todellakin koko rahan edestä. Ja ilman tätä tyyppiä tämä kaikki ei olisi mahdollista. Jos ajattelee tätä elämää huvipuistona, niin Noora-tyyppi on pitkään vastustanut laitteisiin menoa, koska ne ottaa päästä ja mahasta ja huimaa ja pelottaa ja itkettää ja säikyttää ja ahdistaa ja ties vaikka mitä. Mutta mitä järkeä on maksaa kallis lippu huvipuistoon, jos niihin laitteisiin ei mene ja ne tunnu jossakin. Siksihän niihin mennään, että saatais vähän jännityksen ja pelon ja ilon tunteita. Miksi maksaa ittensä kipeäksi huvipuistolaitteista, jotka ei tunnu missään. Sama kun seisoisi maan kamaralla tai olisi nukkumassa: "ei tunnu missään!". Tähän asti Noora on vaan huvipuistolaitteissa ollessaan kiinnittänyt huomiota siihen, mistä se tunne tulee ja jääny niihin ajatuksiin kiinni (ja ne EI lopu KOSKAAN!). Mitä järkeä vuoristoradassa on alkaa ajattelemaan, että mistä tää vatsanpohjassa tuntuva tunne johtuu! Voihan sitä analysoida loputtomasti vauhtia ja kulmaa jossa vaunu syöksyy alas tai nousee ylös ja sitä miten tää rata on tehty kun se aiheuttaa tämmöisen ja tämmöisen tunteen. Mutta mitä suotta! Jos laite aiheuttaa jonkin tunteen, niin antaa aiheuttaa ja nauttii siitä tunteesta, ei se loputtomasti edes kestä. Ja mä saan siitä paljon enemmän irti, kun nautin näistä tunteista ilman Nooran jatkuvaa analysointia ja huomion keskittämistä siihen, mistä nämä tunteet johtuu. Antaa tuntua vain, siksihän tänne on tultu! (No ok, joskus on ihan hyvä hetki miettiä, että mikä laukaisee minkäkin tunteen, jotta asiassa pääsee eteenpäin ja ehkä oppii tuosta kokemuksesta jotain.)

Tää erityisherkkä Noora-tyyppi kehoineen ja mielineen on siis antanut mulle mitä mainioimman kanavan kokea tämä elämä, sen jokaisen vivahteen, kauneuden ja rumuuden, hyvyyden ja pahuuden. En mä sais kokea tätä kaikkea niin voimakkaasti muutoin. Tää Noora-tyypin keho ja mieli on ainutlaatuinen ja kun ne joku päivä on poissa, ei tule enää samanlaista kokemusta tästä maailmasta. Juuri tähän huvipuistoon näine laitteineen on olemassa vain yksi mahdollisuus ja se on nyt, tässä kehossa ja tässä mielessä. Onneksi Noora-tyyppi on kehittynyt paljon, eikä enää ota ajatuksiaan ja tunteitaan niin vakavasti. On se kummasti helpottanut minunkin elämä-kokemustani ja vapauttanut uusia huvipuistolaitteita käyttööni. Se on kyllä hurjasti oppinut asioita ja osaa olla tässä huvipuistossa paljon rennommin kuin vuosia takaperin. Kyllähän niitä heikkoja hetkiä tulee edelleen silloin tällöin, mutta nyt se on sentään oppinut, että ne kyllä menee taas ohi. Joskus hurjan laitteen jälkeen onkin ihan hyvä hengähtää vähän, muutoin voi tulla tarvetta oksennuspussille! 

Mä oon kiitollinen tälle Noora-tyypille siitä, ettei se ole mennyt massan mukana vaan on pikkuhiljaa alkanut "ajattelemaan itse". Näin se on antanut munkin äänen tulla kuuluviin ja silloin yhteistyö sujuu ihan hyvin. Silloin mä pääsen kokemaan enemmän tän elämän hienouksia kun edessä ei ole jatkuva, paksu tunteiden ja ajatusten muuri. Niiden läpi on vaikea päästä. Nykyään on ihan hauskakin tarkkailla tän Nooran tekemisiä, ajatuksia (ihan ihme uskomuksia!) ja tunteita. Niiden kautta pääsen käsiksi tähän aistein havaittavaan elämään ja maailmaan. Usein nykyään, kun Noora havaitsee mielessään jonkun ikävän ajatuksen tai tunteen, se saattaa jopa naurahtaa tuolle kokemukselle ja jatkaa seuraaviin juttuihin.

💛💛 

Kun inspiraatio iskee, sitä ei voi sammuttaa ja jotain...

Muistaakseni jotenkin näin (niin kuin otsikossa) menivät sanat yhdessä Uuno Turhapuro -elokuvassa. Tämä lause tuli mieleeni tänä aamuna, kun kuin huomaamatta, minulle iski kaapin siivous inspiraatio (oispa ollu mikä tahansa muu päivä kuin todennäköisesti kesän viimeinen hellepäivä)!

Tämmöinen inspiraatio ei ole mulle kovin yleistä. Etenkään siivouksen suhteen. Eikä kyllä monen muunkaan tekemisen suhteen 😆. Olen aina luokitellut itseni "laiskaksi" ihmiseksi, joka ei useinkaan tee enempää kuin on pakko. Tai niin olen ainakin luullut, ihan turhaan. Mutta ympäristö ja yhteiskunta, joka perustuu hyvin paljon jatkuvalle tekemiselle ja suorittamiselle antaa tällaisen, Zen Cafen sanoin "laiska ja tyhmä ja saamaton" -leiman hyvin äkkiä sellaisen otsaan, joka ei ihan taivu tuohon jatkuvaan suorittamiseen. Vaikka jatkuva tekeminen ja suorittaminen on todellisuudessa jotenkin ihan älytöntä, niin silti sitä ihannoidaan ja pidetään normaalina. "Täytyyhän ihmisen olla ahkera ja tuottava" (tämä lienee teollisuusyhteiskunnan tuoma näkemys ihmiselämästä...)! Elämä on aika lyhyt käyttää se kokonaisuudessaan hulluun tekemiseen, vaikka tässä maailmassa asiat ei koskaan tule valmiiksi ja työ ei lopu varmasti kesken. Eri asia on niillä ihmisillä, jotka AIDOSTI nauttivat jatkuvasta puuhaamisesta, eivätkä he tai ympäristö kärsi siitä millään tavalla eikä tekeminen aiheuta stressiä vaan päin vastoin tuo hyvää oloa. He tehköön ja puuhailkoon ihan rauhassa, mutta antakoon meille toisenlaisille myös oman rauhamme.  

Mutta uskallan veikata, että on paljon ihmisiä, jotka stressaantuvat jatkuvasta tekemisestä eivätkä koe sitä välttämättömäksi onnellisen elämän edellytykseksi, päinvastoin osaavat olla välillä ihan tekemättä mitään! On ihmisiä, jotka pystyvät nauttimaan myös keskeneräisen keskellä eivätkä likapyykit tai ajamaton ruoho vaivaa mieltä. Nämä ihmiset tekevät asiat sitten, kun on sen aika ja inspiraatio siihen iskee. Kun hetki ja motivaatio on oikea. Itselläni on esimerkiksi ollut kesälomien jäljiltä purkamaton matkalaukku makuuhuoneen lattialla toista viikkoa. Se ei itseäni ole siinä häirinnyt (puolisosta en tiedä... 😜) eikä vain ole ollut innostusta ja oikeaa hetkeä purkaa sitä. Tänä aamuna kuitenkin koitti hetki, kun aloin purkamaan tuota laukkua ja siinä samalla ja huomaamatta homma levisi siihen, että aloin järkkäilemään vaatekaappia laajemminkin. Siivous homma levisi myös pojan vaatekaapille. Jos ois ollu sateinen päivä, moni muukin kaappi ja paikka ois saanu kyytiä, mutta viimeinen helle päivä vei voiton ja päätin istua ulos koneen äärelle😎.Siivous jatkukoon sateisemmalla säällä 😉 

Huomaan, että elämä on paljon mukavampaa (ja miksei se saisi olla mukavaa?!), kun teen asiat sitten kun tulee se oikea hetki ja inspiraatio. Silloin kaikki tulee tehtyä paljon tehokkaammin ja fiiliskin on kaiken päälle vielä hyvä. Sen sijaan, että pakottaisin aina itseni tekemään asioita silloinkin, vaikka väsyttää eikä huvita. Usein sille tekemiselle lopulta aina löytyy se oikea hetki ja mielentila. Viime aikoina olen huomannut oppineeni itsestäni, tästä kehosta ja mielestä tosi paljon lisää. Loman jälkeen rytmi on ollut huono ja yöt on olleet aika kehnoja. Huono yö näkyy mussa tosi voimakkaasti sekä kehon väsymyksenä, että mielen väsymyksenä; ahdistuksena ja totaalisena saamattomuutena. Nyt kun olen muutaman yön nukkunut hyvin ja viime yön erityisen hyvin ja pitkään, huomaan aivan järjettömän muutoksen omassa energiassani ja mielen laadussa. Tiedän, että tämän päiväinen siivousvimmani on suoraa seurausta hyvästä palautumisesta ja virkeästä mielestä. Alkoholi on ehkä kaikkein pahin vaikuttaja. Viikonlopun viinin nautiskelut kostautuu pitkälle seuraavaan viikkoon väsymyksenä ja apeana ja jopa ahdistuneena mielenä. Ihminen on vain tyhmä, ettei se sitä muista siinä vaiheessa, kun istutaan hyvässä seurassa viinilasin kera 😝 Mutta syvällinen itsetutkiskelu on auttanut näkemään yhä paremmin syitä ja seurauksia omassa elämässäni. Milloin inspiraatio iskee, milloin taas ei saa mitään aikaan.

Ja siitä laiskuudesta; Tiedän etten ole laiska. Näen vain asiat eri näkökulmasta kuin moni muu ja osaan nauttia myös tekemättömyydestä. Näen, milloin jonkin asian tekeminen on tarpeellista ja milloin sen voi jättää tekemättä. Jos joku asia on ihan pakko hoitaa juuri nyt, niin silloin se tulee hoidetuksi. Jos taas on välttämättömiä asioita, joilla ei ole kiire, ihan varmasti tulee se hetki, että tartun siihen. Silloin teen sen hyvällä fiiliksellä ja täydestä omasta halustani enkä pakosta. Ja sitten on niitä asioita joita ei huvita tehdä, mutta niitä ei lopulta edes ole pakko tehdä ja nämä jutut jätän ihan hyvällä omalla tunnolla kokonaan tekemättä. En itse koe tarvetta tehdä koko ajan jotain sellaista, mitä ei ole pakko hoitaa juuri sillä hetkellä. Niin kuin sanoin, kun inspiraatio iskee, niin sitten kyllä teen. Ja usein teen ne jutut sitten huolella mitkä pitää huolella tehdä. Minulla ei vain ole tapana tehdä asioita kovin turhaan, sillä osaan nauttia elämästä ihan vain olemalla ja aistimalla elämää juuri siinä hetkessä. Eikä se ole minun maailmassani hukkaan heitettyä elämää, vaan juurikin sitä täysillä nauttimista. 😘💖💖

Rakkaudella 💛

Sanat johtavat harhaan

 "Siellä oli sellanen jännän muotoinen uima-allas. Se ei ollu pyöreä eikä neliskanttinen vaan sellanen vähän mutkitteleva. Sitten siinä ympärillä oli sellasia jänniä pensaita, joissa oli jotain punasia kukkia. Sitten siinä oli sellanen allasbaari, että ne tuolit oli vedessä ja ne oli laitettu sillei jännäksi muodostelmaksi, että oli vähän sellasia loosseja..."

Mä epäilen, että tuon kuvailun jälkeen sulla ei ole vielä aavistustakaan siitä miltä ko. lomapaikka näytti. Vaikka mulla on itsellä täysin tarkka kuva näkemästäni päässäni, sen tuominen ulos juuri samanlaisena on todella haastavaa. Jokaisella on päässään eri versiot uima-altaasta, muodoista, koosta, pensaista, väreistä jne. Kun me yritetään muodostaa itsellemme kuvaa jostain, jota joku toinen yrittää kuvailla, siihen vaikuttaa kaikki ne mallit, joita meillä on mielessämme aiemman kokemuksen perusteella. Tässä esimerkissä saatamme tuoda mieleemme jonkun sellaisen paikan, jossa ehkä itse olemme joskus olleet tai muuten jossain kuvassa nähneet. Meidän on lähes mahdotonta antaa näiden mallien olla vaikuttamatta siihen, miten me jostain uudesta asiasta ajattelemme tai miten asian näemme. Ja jos kuulemme kuvauksen jostain, mistä meillä ei ole minkäänlaista aiempaa kuvaa, mielemme tekee parhaansa, jotta se saa poimittua sanoista jotain tuttua ja yhdistettyä sitä edes joihinkin malleihin, joita mielessämme on jo entuudestaan. 

Pelkät sanat ovat todella kehno keino yrittää kuvata todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on. Johan sen sanoo vanha sanontakin "yksi kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Itse olen lukenut useita kirjoja mm. aiheesta, jotka käsittelevät totuutta tai heräämistä tai valaistumista tai jotain vastaavaa. Ja useissa näissä puhutaan siitä, miten itse asiaa on mahdotonta kuvata sanoin. Sanat ovat vain ikään kuin vertauskuvia sille, mihin halutaan viitata. Alkuun en ihan täysin saanut tästä kiinni. Vei aikansa ennen kuin oivalsin syvemmin, mistä nämä tyypit puhuu. Niin kuin monet oivallukset, tämäkin tuli yhtäkkiä tietyssä tilanteessa syvällisenä Ahaa! -elämyksenä. Oivallus tuli hetkenä, kun yritin selittää ystävälleni jostain kokemuksesta, jonka olin kokenut. Itselläni oli mielessä vahvana se tunne ja kokemus siitä tilanteesta, mutta sitten kun yritin selittää sitä kaverille, tuntui että ulos ei tullut juuri muuta kuin hailakan harmaa jälki siitä, mitä itse oli kokenut. Siinä hetkessä tuli jopa vähän hölmö tunne, kun tiesin, ettei tuo kaveri voi millään saada täysin kiinni kokemuksestani, jota yritin selittää. Kuullostin jopa omaan korvaan jotenkin kömpelölle. Ja siinä hetkessä tuli myös syvä oivallus siitä, että meidän on mahdotonta nähdä toisemme täysin sellaisina kuin kukin meistä syvällä sisimmässään on. Sillä meistä tulee ulos todellakin vain harmaa häivähdys meidän sisäisestä maailmastamme. Ja vaikka kuinka yrität selittää toiselle mitä koet, tunnet tai ajattelet, siitä ei koskaan voi saada täydellisesti kiinni. 

Sanat ovat lopulta vain apuvälineitä, eivät kaikki kaikessa. Ihminen on vain antanut sanoille ja kielelle sen arvon, mikä niillä tällä hetkellä on. Täytyy muistaa, että on myös kansoja, jotka eivät kommunikoi samalla tavalla sanoilla, niin kuin me. Sillä totuus on, että sanat eivät lopulta sisällä mitään itse asiasta, vain ehdollistumia ja opittuja merkityksiä. Orvokki voisi olla orava ja orava voisi olla kukka tai sitten ne voisivat olla pelkästään jotain viittomia. Asia itsessään ei muuttuisi miksikään, vain sille annettu nimi, jotta on helpompi ymmärtää mistä toinen puhuu. Mielemme on kuitenkin hyvin sidoksissa sanoihin ja termeihin. 

Usein, kun meille yritetään kertoa ja opettaa jostain sellaisesta asiasta, jolle ei ehkä ole varsinaisesti sanoja, sanat erityisesti saattavat johtaa harhaan. Näin käy, jos tartumme liikaa kiinni sanoihin ja käsitteisiin emmekä edes yritä ulottaa ymmärrystämme sanojen tuolle puolen. Tähän viittaa sanonta "älä katso sormea, joka osoittaa kuuta". Sanat ovat usein kuin kuuta osoittava sormi, jos jäämme niihin liiaksi kiinni. Sen sijaan meidän pitää oivaltaa se, mihin sormi osoittaa ja kääntää katseemme sormen osoittamaan suuntaa. Eli sanojen taakse. Jos todellisuutta yritetään kuvata pelkin sanoin, emme koskaan näe mikä on todellisuutta. 

Tämä teksti on jälleen hyvä esimerkki käsittelemästäni aiheesta. Kun aloitin tämän tekstin kirjoittamisen, uppouduin siihen täysin ja mulla oli täysin selkeä kartta asiasta. Mutta kun kävin välillä pois koneen ääreltä ja tein muita juttuja ja luin uudelleen mitä olin kirjoittanut, jopa itse eksyin hetkeksi pois siltä kartalta, jonka läsnäollessa kirjoitin tähänastisen tekstin. Sain mahdollisuuden lukea itse kirjoittamani tekstin ikään kuin ulkopuolisin silmin ja huomasin, ettei se kerro sitä viestiä läheskään sellaisena kuin itse asiasta ajattelen. Sisäistä maailmaa on vain yksinkertaisesti mahdotonta tuoda esille sanoin. Ainoastaan varjo todellisuudesta leijuu tässäkin tekstissä. Toiset voivat ehkä onnistua itsensä ja asioiden sanoittamisessa paremmin kuin toiset, mutta kenelläkään ei voi olla riittävästi sanoja, jotta kaikki mahdolliset tunnetilat ja sävyt tulisivat niiden avulla esille.  

Tämänkin tekstin kömpelön sanoituksen tarkoitus on vain ilmaista; sanat eivät voi kertoa läheskään kaikkea ja ne voivat johtaa jopa harhaan!  

<3 <3 <3