Elämän toinen puoli

Facebook (ja sen myötä myös muu sosiaalinen media) on tuonut uuden ilmiön keskuuteemme. Meillä on mahdollisuus antaa kaunisteltu kuva elämästämme. Ruudun toisella puolella ihmiset katsovat mitä upeampia päivityksiä ihaillen ja usein jopa kadehtien. Kuvista ja viesteistä välittyy täydellisiä parisuhteita, täydellisiä ystävyyksiä, täydellisiä ulkomaan matkoja, täydellisiä aterioita, täydellisiä iltoja, täydellisiä viikonloppuja jne. Siis, lähes täydellinen elämä! Kaikki me kuitenkin tiedämme, että totuus on toinen. Eikä se varmasti ole mikään salaisuus. Onhan se luonnollista, että silloin kun joku asia on todella hyvin, se on kiva jakaa muidenkin kanssa. Tuskin some kansa kauan jaksaisi ihmisten jatkuvaa realistista elämästä valittamistakaan. Toisaalta, joskus oman positiivisen kuvan katselu netin kautta voi piristää jopa itseäänkin ja hommaan saa perspektiiviä vaikka "täydellisen hetken" kuvan olisikin ottanut keskellä mitä paskinta päivää. On siis ymmärrettävää, että saamme lukea toisten (ja myös itsemme) positiivisia (joskus jopa yltiöpositiivisia) päivityksiä.

Vastuu on kuitenkin myös lukijalla/katselijalla. Oletamme, että jos päivityksistä kuvastuu vain ihana, täydellinen elämä, se myös on sitä. Siinä sitten kadehtien istumme kotona ja mietimme miksei meidän elämämme ole noin ihanaa. Mutta sen voin kertoa, että sitä se ei ole kellään. EI KENELLÄKÄÄN. Toisilla ovat toiset asiat hyvin, toisilla toiset. Ulkoisesti jollakin voi mennä hyvin, mutta sisältä on täysin rikki. Ja päinvastoin. Mutta noissa "täydellisissä" some päivityksissä on se hieno puoli, että ihmiset löytävät niitä hienoja juttuja elämästään mitä arvostaa (kunhan muistavat sen oikeastikin eikä vain kuvan otto mielessä). Itsekin tiedän tunteen kun joskus on todella huono fiilis ja paska päivä, niin sitä iloisemmin sitä ottaa vastaan edes sen yhden kuvan hetken verran positiivisuutta ja jakaa sen muille, kuin että alkaisi surkuttelemaan koko masentavaa päiväänsä. Vastaanottajan täytyy vain muistaa, että tuo hetki ei kerro koko elämästä, vain tuosta yksittäisestä hetkestä, joka todellakin voi olla täydellinen, sen pienen hetken verran.

Itse olen aikamoinen pälpättäjä, kun sille tuulelle satun. Erityisesti läheisten ystävien seurassa. En kaihda puhumista aroistakaan asioista. Tämä aikuisena esille tullut puoli on yllättänyt itsenikin, koska olen aiemmin ollut todella hiljainen ja varautunut/estoinen. Olen kuitenkin aina kannattanut rehellisyyttä ja rehellisyyden nimissä puhun aika avoimesti asioista. Julkisesti avautuminen on kuitenkin ollut rajatumpaa. Kuitenkin, kun asioita kelailee, huomaa kun on valmis uusille asioille. Nyt on minun aikani raottaa hieman enemmän elämäni verhoa.

Tiedän, että olen saanut osakseni sekä paheksuntaa, kateutta että ihmetystä ja varmasti monia muitakin tunteita. Mutta kukapa ei olisi. Eri asia on, kannattaako niihin tuhlata aikaa. Totuus on kuitenkin usein ihan eri, kuin miltä ulospäin näyttää. Saan olla elämässäni kiitollinen monesta asiasta; minulla on ihana poika, hyvä mies, ympärilläni on aina ollut läheinen perhe ja suku (minun tapauksessani perhe tai suku ei ole pahin, vaan mm. niiden ansiosta olen aina saanut tuntea olevani rakastettu ja hyväksytty), ihania ja läheisiä ystäviä, olen saanut olla suhteellisen terve, perustarpeet on ollut aina mahdollista tyydyttää (katto pään päällä, ruokaa pöydässä...) sopivasti järkeä päässä jne. On siis asioita, joita joku saattaa kadehtia, mutta en pidä niitä itsestään selvänä vaan muistan kiitollisuuden näistä asioista lähes joka päivä.

Elämässäni on kuitenkin myös toinen puoli, mikä ei varmasti ole kadehdittavaa. Se on se puoli, joka ei näy facebookissa, josta ei kuulutella ympäriinsä. Jotkut saattavat arvostella näitä asioita, mutta totuus ja tunteet useiden asioiden taustalla eivät ole helppoja. Varsinkaan minun erityisherkällä luonteellani. Reagoin voimakkaasti kaikkeen erityisesti negatiiviseen ja ahdistus on tuttu tunne elämässäni. Toisaalta, selviän menneistä asioista suhteellisen helposti erilaisten selviytymismekanismien avulla. Näen yleensä myös valoa tunnelin päässä, vaikka se ei aina ole helppoa.

Alussa oli unelma ja suuria odotuksia, kaikesta. Sitten elämän realismi iski vasten kasvoja ja alkoi jatkuva vuoristorata, välillä tukka silmillä, välillä tukka takana. Lapselle toivoo yhtenäistä ja rakastavaa perhettä. Sitten tulee avioero, yllättäen. Tulet petetyksi kahdelta taholta yhtä aikaa. Kaksi sinulle tuttua ihmistä musertaa hetkeksi luottamuksesi kaikkeen. Ei ole helppo selviytyä siitä, että mies lähtee ja jättää 8kk ikäisen lapsen kanssa kahden. Ei ole täydellinen fiilis siinä vaiheessa, kun mies hetikohta perustaa uuden perheen toisaalla samalla kun itse jatkaa pärjäämistä oman lapsensa ja edelleen sekavien tunteidensa kanssa. Se, että olet hukassa itsesi kanssa. Et tiedä mitä haluat. Ammatillinen identiteetti on hukassa. Kello käy ja vuodet vierii etkä tiedä mitä tehdä vaikka sinulla on juristin tutkinto taskussa. Tästä syntyy ristiriita; hyvä tutkinto suoritettu ja siihen kohdistuvat ulkopuoliset odotukset, mutta tiedät että et halua tehdä sitä työksesi. Alussa epäily onko sinusta siihen, lopulta myöntäminen ettei se ole sitä mitä edes elämältään haluaa. Oman paikkansa etsimistä samalla kun yrität kasvattaa lasta yksin ja tulla alun myrskyjen jälkeen joten kuten toimeen lapsesi isän kanssa ja saada sovittua satunnaisia vierailuja sen jälkeen kun luottamus on täysin mennyt. Vuoroin vihaa, vuoroin itkua, pelkona katkeruus johon en aio taipua. Uuden opiskelua, oman paikkansa etsimistä edelleen. Ei tietoa varmasta toimeentulosta. Jatkuva riippuvuus muiden avusta. Omat sekavat tunteet ja ahdistus. Sitten valopilkku ja uusi suhde. Alun toiveikkuus. Riskin ottaminen ja tuntemattomaan hyppääminen kaikkeen luottaen, siihen että kyllä kaikki järjestyy. Hetkittäiset varmuuden tunteet kaikesta. Sitten taas romahdus ja täysi epävarmuus. Uusperhe elämä ei ole helppoa, sen voin sanoa. Se tunne, kun tiedät ettet ole hyväksytty ja joudut taistelemaan paikastasi. Vihan poltetta selässäsi, varovaisuutta. Toive tulla hyväksytyksi. Jälleen ahdistus ja epävarmuus, kaipuu vanhaan. Kaikki tuntuu vaikealta. Uskoin kykeneväni kantamaan kaiken, mutta liika on liikaa. Liian paljon muutoksia kerralla ja samalla yrität olla vahva lapsesi takia. Uusi elämä, uusi ympäristö, oman ammatillisen paikan etsiminen, oman intohimon etsiminen samalla kun yrität saada uusia perhekuvioita rullaamaan kaikkien osapuolten kannalta tyydyttävällä tavalla. Kahden perheen yhteensovittaminen ei ole helppoa. On eri arvoja ja eri tapoja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Tunteiden vuoristorataa ja kaikkien kuvioiden yhteensovittamista niin, että parisuhteellekin jäisi edes vähän aikaa. Energia alkaa valumaan kaikesta vaikka kuinka yrität pitää pintasi. Keho alkaa reagoimaan. Muistutat itseäsi hengittämään syvään. Lopulta tulee romahdus josta nouset, mutta tulee toinen ja haluat vain hetkeksi kauas pois kaikesta. Ahdistaa, väsyttää. Et enää tiedä kuka olet ja mitä haluat, kuinka saisit asiat taas järjestymään. Se tunne, kun kerta toisensa jälkeen toteat, että tämä ei ole mun juttu, tämä ei tunnu ollenkaan hyvälle ja taas ahdistaa. Ajattelet tuottaneesi pettymyksen läheisillesi, itsesyytökset. Tunnet eläväsi jonkun toisen elämää. Jälleen itkua ja välillä raivoa, turhautumista. Edelleen riippuvuus muista, oman toimeentulosi metsästystä. Epävarmuus melkein kaikesta. On hyviä päivä ja on huonoja päiviä. Joskus tuntuu ettei jaksa jalkaansa nostaa, toisinaan taas on ylipirteä olo. 

Olen kuitenkin alkanut korjaamaan asioita yksi kerrallaan. Vaikutan asioihin joihin voin vaikuttaa. Loppujen toivon järjestyvän ajallaan. Hymyilyttää ja naurattaa, annan elämän viedä. En ota asioita liikaa itseeni. Levollisempi olo on asettunut kehooni. Jokainen päivä voi olla viimeinen. Siitä on siis nautittava satunnaisista vastoinkäymisistä huolimatta. Nyt tiedän, että olen menossa omaa intohimoani kohden. Alan löytämään asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Asioita, joiden puolesta haluan taistella, joista haluan kertoa maailmalle. Haluan auttaa ihmisiä heräämään tähän maailmaan. Tiedostamaan sekä omaa toimintaansa että ympäristöään. Maailmassa on niin paljon pahuutta ja vääryyttä, että on aika yhdistää hyviä voimia. On aika herätä ja alkaa tekemään asioille jotain. Jokainen meistä voi vaikuttaa miettimällä valintojaan, tiedostamalla asioita, itseään unohtamatta. Voimalla itse hyvin, voimme auttaa toisia ja tätä maailmaa. 

Myrskyn jälkeen on pouta. Päivä rauhoittuu illaksi. Aamulla on jälleen uusi mahdollisuus.

En syytä tapahtuneista asioista elämässäni enää ketään. Haluan ottaa vastuun omasta elämästäni. Olen antanut anteeksi ja jatkan elämääni. Mennyt on mennyttä. Kaikista asioista on seurannut myös jotain hyvää. Uusi elämän tilanne on antanut perspektiiviä niin paljon, että entistä elämää koskevat asiat on käsitelty ja mm. lapseni isän perhe on meille tervetullut. Osaan myös arvostaa pieniä asioita enkä valita turhista. Suurimpana kaikessa on kuitenkin ollut oma henkinen kasvuni, sellaisten asioiden löytäminen, joista en tiennyt 10 vuotta sitten vielä yhtään mitään. Näiden asioiden tutkiminen ja oppiminen jatkuu edelleen, koska tuntuu että olen löytänyt oman tieni. Haluan kulkea valoa kohden. Ilman näitä kokemuksia en varmasti olisi herännyt siitä sumusta, jossa elin. Tuntuu kuin kupla ympäriltäni olisi puhjennut. Toisinaan sekin on raastavaa, nähdä elämän tosiasiat niin selkeästi. Turhauttaa, kun ei voi tehdä mitään maailman epäkohtien korjaamiseksi. Sattuu, kun näkee toisiin sattuvan. Joskus on vaikeaa olla herkkä. 

Uskon kuitenkin, että asiat järjestyvät. Perusluonteeltani olen positiivinen ja haluan uskoa asioista aina hyvää. Poimin elämästä hyviä asioita ja teen parhaani keskittyäkseni niihin. Elämääni on viimeisten 10 vuoden aikana tullut opettajia, joiden opetukset ovat osaltaan edelleen kesken. Yritän parhaani mukaan ottaa oppia, jotta uusia ja hyviä asioita voi alkaa virtaamaan elämääni. Kaikesta huolimatta elämä on ihmeellistä ja se on arvokas lahja, jota meidän täytyy oppia arvostamaan <3

<3 <3 <3