Elämän ihmettelyä... ja syvästi!

Varoitus! Saattaa sisältää tunteita ja ajatuksia herättäviä asioita. Myös jotain kärjistettyä. Mutta ne ovat vain ajatuksia. Omassa pääkuplassani tässä hetkessä heränneitä. En esitä mitään totuutena, kunhan heittelen ajatuksia (aivopieruja, mielen oksennusta) ilmaan, jotta jokainen voi ajatella itse ja muodostaa oman totuutensa (jos totuuden määrittäminen edes on mahdollista).

Nukuin viime yöni pitkästä aikaan todella hyvin. Heräsin herätyskellon soittoon puoli kahdeksalta. Samalla kuulin ääniä, joka tarkoitti jonkun kouluun lähtöä. Siinä samassa mieleeni alkoi tulvia ajatuksia (olin saman tien hereillä! Voimakkaat ajatukset on paras herättäjä) elämästä ja sen ideasta. Elämä itsessään on upeaa, kaunista ja täydellistä. Mutta... Ihminen on tehnyt siitä ajoittain aika raadollisen, väsyttävän, tuskaisan ja draaman täyteisen. Meille uskotellaan, että olemme vapaita ihmisiä. Ja sitähän me kuvitellaan olevammekin, mutta ollaanko me todella vapaita? Pakkokoulu alkaa nykyään jo 6 vuotiaana. Siitä alkaa loputtomat aamuheräämiset, pitkät koulupäivät ja läksyjen teko. Kouluun on PAKKO mennä, sillä onhan meillä oppivelvollisuus. Ei oppimisen oikeus, vaan VELVOLLISUUS. Jokaisen on käytävä koulua ja vieläpä niillä säännöillä, mitkä opetushallitus laatii (pieni joukko kotioppijoita on vähän vapaammassa asemassa opiskelun tavan suhteen, mutta heitäkin sitoo oppivelvollisuus). Sopeutuu kouluun tai ei, oppiipa koulussa tai ei, se on meidän kansallisoikeutemme (vaikka siis virallisesti velvollisuus). Että se siitä vapaudesta. Sen jälkeen alkaa loputon työn teko ja stressi (johon 'onneksi' jo koulumaailmassa on opittu), jotta voimme maksaa kaiken sen, mitä hyvinvointiyhteiskunnassa kuuluu tehdä ja omistaa ja jotta tämä hyvinvointiyhteiskunnan pyörittäminen olisi mahdollista. Samalla kuitenkin odotellaan eläkkeelle jäämistä, jotta olisimme velkamme yhteiskunnalle maksaneet ja saamme vihdoin aikaa elää oikeesti ihan omavalintaista elämää.

Koulu on hyvä asia, kun tarkastelee asiaa tietystä näkökulmasta (tämän yhteiskuntamallin vaatimasta näkökulmasta), mutta kun asiaa alkaa miettimään TODELLA, voi saada toisen näkökulman tähän juttuun. Moniko asia koulussa pitää tehdä tietyllä tavalla, jotta sen osaa tehdä samalla tavalla sitten myös myöhemmin koulussa, mutta todellisen elämän kanssa sillä ei ole juurikaan tekemistä. Tänä aamuna esille tuli vihkoon tehtävät marginaalit: yritin pojalle sanoa, että kun ne pitäis tehdä (en tiedä vieläkö ne pitää koulussa tehdä), jotta.... No, hoksasin samalla itsekin, että ne pitää tehdä siksi, että myöhemmin koulussa voi tulla tilanteita jossa ne pitää tehdä, mutta en keksinyt ihan heti missä tilanteessa koulun jälkeisessä elämässä itse olisin marginaaleja vihkoon vedellyt. Joku voi niitä tarvita, joku ei. Eikö ihmisellä ole tässä maailmassa oikeasti vapaus valita mitä tekee ja milloin? Mitä haluaa oppia ja mitä ei? Minkä kokee tarpeelliseksi ja minkä ei? Tällä hetkellä meille pakko-opetetaan aika paljon kaikenlaista, sellaistakin mikä ei vois vähempää kiinnostaa ja millä tiedolla emme myöhemminkään tee mitään. Ja sitten tästä annetaan vielä numeroita ja jos et ole kiinnostunut jostakin aiheesta, saat huonon arvosanan ja olet hylkiö. Ajatellapa hetken maailmaa, jossa jo lapsesta asti voisi keskittää lähes kaiken ajan ja huomion itseään aidosti kiinnostaviin juttuihin... Mutta tällä hetkellä olemme kollektiivinen ihmislauma, joka valitettavasti muistuttaa suurta orjalaumaa. Sivistyneessä muodossa tosin. 

Mikä tässä elämässä on välttämätöntä ja mikä ei? Mikä on vain osa itseään pyörittävää ketjua, josta pois hyppääminen saa meidät huomaamaan kuinka moni asia olikin turhaa ja pyöritti vain sitä ketjua, jossa ei ole ihan pakko olla mukana. Meidät on vain opetettu siihen ketjuun ja näkemään, että se on ainoa oikea tapa elää tätä elämää. Tämä meille annettu elämä on aika lyhyt, vaikka elettäis se 100 vuotta. Lähtökohtaisesti meidän pitäis olla vapaita ja itsenäisiä ihmisiä, jotka nauttii tästä elämästä kaikilla aisteilla. Kuitenkin meidät lykätään hyvin varhaisessa vaiheessa moderniin, valheellisesti vapaaehtoiseen orjuuteen, jotta "meillä olisi edellytykset hyvään elämään". Onko niin, että meillä ei olisi edellytyksiä "hyvään" elämään ilman tämän muotoista yhteiskuntarakennetta? Ihminen on kehittynyt valtavasti. Jo apinasta on tultu aika pitkä matka. Mutta myös tässä muodossaan (vai onko mitään "tätä muotoa" sillä kaikki muuttuu jatkuvasti, myös ihminen lajina) on tapahtunut valtavasti viisastumista. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauaksi taakse päin historiassa, kun olemme ihmeissämme miten silloin on voitu toimia tietyllä tavalla. Esim. ihmisten välinen tasa-arvo on ottanut ihan järkyttävän isoja loikkia viimeisen 100 vuoden aikana. Myös kaikenlainen tieteellinen ja tekninen yhteiskunnan kehittyminen kertoo ihmislajin kehittymisestä. Joku voisi sanoa, että se on tämän hienon koulujärjestelmän ansiota tai lääketieteen ansiota tai minkä tahansa vastaavan ansiota. Mutta tässä piilee vähän sellainen muna vai kana -tyyppinen dilemma. Onko ihminen nykymuodossaan tulosta tästä yhteiskuntamallista, tieteen ja teknologian kehityksestä, vai onko kaikki tämä tulosta ihmisen tietoisuuden ja niin ollen viisauden kasvusta? Ehkäpä kaikkea tätä ei olisi keksitty ilman itsestään tapahtuvaa tietoisuuden kehitystä, vai olisiko? Ja jos kaikki tämä on tulosta ihmisen luonnollisesta tietoisuuden kehittymisestä, niin eikö asiat voisi olla hyvin ilman tämän muotoista "orjuutta", stressiä, pakonomaista tekemistä, kiirettä, omaisuuden kerryttämistä jne.? Nykylapset ovat hirvittävän fiksuja, ja sanoisin että se kaikki ei ole koulun ansiota, päinvastoin; tuntuu, että nykylapset ja nuoret turhautuvat koulussa. Ehkäpä koulujärjestelmä ei ole pysynyt ihan täysillä mukana ihmisen tietoisuuden kehittymisen kanssa. Millaiseksi yhteiskunta ja maailma muuttuisi, jos ihmiset saisivat vapaammin päättää esim. mitä, milloin ja miten he opiskelevat tai opiskelevatko mitään? Jostain perspektiivistä katsottuna radikaali ajatus, mutta jos on valmis vaihtamaan näkökulmaa, ajatuksessa voikin olla jokin järki. Tuskin tapahtuisi valtavaa taantumista menneisyyteen, vaikka esim. koulujärjestelmä vähän muuttaisikin muotoaan. Niin kuin sanoin, nykyihminen on paljon tietoisempi kuin ihminen 50 vuotta sitten, saatikka 100 tai 200 vuotta sitten. On paljon heimoja, jotka elävät ulkoisesti täysin takapajuista elämää verrattuna meihin täällä "sivistyneissä" maissa. Siellä on kuitenkin valtavasti viisautta, josta täällä vielä voidaan vain haaveilla. Se viisaus ei ole tullut koulusta vaan elämältä itseltään. Ja onko ihmiset siellä sen onnettomampia kuin täällä, mene ja tiedä. 

Elämä on täydellistä ja ihmeellistä. Siis ELÄMÄ itse. Ei tarvitse kuin hetki miettiä meidän kehoa, joka on tehty toimimaan täydellisesti. Meidän tarvitsee antaa sille vain oikeanlaista ravintoa, suojaa, sopivasti liikuntaa ja unta. Muutoin kaikki toimii automaattisesti. Ei siihen tarvitse sen enempää kiinnittää huomiota. Sen osalta elämä on tehty meille helpoksi. Samoin luonto on täydellisesti toimiva mekanismi. Siellä on täydellisesti toimivat ravintoketjut, jotta jokaisella lajilla on ravintoa. Luonto antaa myös suojaa. Maa ja sitä ympäröivä maailmankaikkeus toimii just täydellisesti, jotta ihmisellä (ja muilla lajeilla) on täällä optimaaliset olosuhteet kokea elämää. Siitäkään ei tarvitsisi huolehtia. Mutta sitten on ihmisen mieli, joka on onnistunut tekemään kaikesta haastavaa, ponnistuksia ja työtä vaativaa, taisteltavaa. Mieli kuvittelee, että me tarvitsemme sitä ja tätä ja tuota elääksemme, vaikka todellisuudessa pärjäämme aika vähällä. Meidät on opetettu ajattelemaan tietyllä tavalla ja että juuri tämä malli on oikea ja ainoa tapa elää. Mutta onko se? Onko asioiden oltava niin kuin ne tällä hetkellä ovat? Olisiko mahdollista elää ilman pakkoja ja enemmän nautiskellen elämästä itsestään, siitä osasta joka virtaa meissä kaikissa ja luonnossa ympärillämme. Aistit auttavat meitä monissa asioissa, mutta ennen kaikkea ne auttavat meitä tunnistamaan vaaran ja nautinnon. Mikä osa tässä aistein koettavassa maailmassa on ehdotonta ja pysyvää? Vain muutos itse.  

Toisenlainen näkökulma erityisherkkyyteen

Mietin ja kirjoittelin tässä tapani mukaan kaikenlaista. Toinen ajatus johtaa toiseen ja yhtäkkiä tulee sellanen Ahaa-elämys! Nyt oivalsin miten erityisherkkyyteen saa toisenlaisen näkökulman, sillä usein sitä pidetään jotenkin negatiivisena tai elämää haittaavana ominaisuutena. Ja voin sanoa, että elämä sellaisen saappaissa ei kyllä olekaan aina kauhean helppoa! Mutta perspektiivin vaihtaminen voi joskus auttaa 😉

Kerronpa jotain tästä Noora-tyypistä, jonka keho ja mieli on mun käytettävissä tän elämän matkan ajan. Se ei ole ollut helpoin matka eikä helpoin tyyppi elää ja kokea tää kaikki, sano mun sanoneen! Ulkoisesti asiat on ehkä menneet kohtuu hyvin(vaikka on sielläkin kaikenlaista pas....tillia tapahtunut), mutta kun sitä kaikkea kokee ja aistii tän tyypin aistien läpi, niin siihenpä se "kohtuu hyvin" sitten loppuukin. Tää Noora-tyyppi on aika haastava, itselleen. Ensinnäkin se on jostain saanut sellasen "oikeudenmukaisuus- ja hyvyyspoliisin" roolin. Se ei ole sallinut itelleen kauheesti virheitä ja epäonnistumisia ja siksipä se on jättänyt ottamatta osaa moniin ehkäpä kivoihinkin asioihin. Se on kuvitellut, että kaiken pitää mennä täydellisesti ja että kaikki pitää osata täydellisesti ennen kuin kannattaa alkaa mihinkään. Mm. kaikesta tästä on sitten tietysti johtunut se, että palautteen ja etenkin kritiikin vastaanottaminen on ollut lähes murskaavaa, koska sehän tarkoittaa sitä, että kaikki ei mennytkään täydellisesti. Eli seurauksena oli täydellinen EPÄONNISTUMINEN. Noora-tyyppi on ehtinyt vedellä jonkun palollisen herneitä sieraimiinsa elämänsä aikana, huh! Ja sitten kun on tullut pienikin vastoinkäyminen niin arvatkaa mitä Noora-tyyppi on tehnyt? Sen sijaan, että olisi tehnyt asioita kahta kauheemmin, se on vetäytynyt ihmeelliseen epätoivon suohon ja ahdistukseen. On tuntunut, että jopa sen keho on mennyt ihan toimintakyvyttömäksi ja veltoksi. Koitapa siinä sitten elää ja kokea tätä elämää tällasen tyypin kautta. 

Ja voin sanoa, ettei tää Noora ole kauhean sosiaalinen tyyppi. Se ihmeellisesti viihtyy kauheesti omissa oloissaan. Vaikka se nauttiikin läheisten ja ystävien seurasta, sitä kaikkea ei saa olla liikaa. Jos se joutuu seurustelemaan koko päivän vähänkin oudompien ihmishahmojen kanssa, se on illalla ihan väsynyt ja loppu, siis totaalisesti veto pois! Ja myös liika innostuminen ja paneutuminen intensiivisesti johonkin asiaan saa vetonarun hyvin äkkiä loppumaan. Yritä siinä sitten taas "nauttia" tästä elämästä. Ja voi vitsi taas toisaalta sitä sisäistä menoa ja meininkiä! Se ei hiljene koskaan, siis ei KOSKAAN! Ihan loputon tulva kaiken maailman jonnin joutavia ajatuksia ja mikä pahinta, suurimman osan elämästä se on vielä uskonut siihen kaikkeen ja pitänyt niitä ajatuksia ominaan, vaikka ne tulee yhtäkkiä jostain ja menevät poiskin samalla tavalla. Mutta ei, silti niihin pitää takertua ja joskus niillä ajatuksilla pitää oikein mässäillä niin, että kaikki ulkopuolella katoaa eikä se näe eikä kuule mitä ympärillä tapahtuu. Ja miten mä sitten taas siinä tilanteessa pääsen nauttimaan mistään tän elämän hienouksista kun lähes kaikki aistit on väliaikaisesti pois käytöstä?

Ja voi vitsi niitä aamuja, kun tää Noora-tyyppi ei taho jaksaa nousta ylös sängystä! Se on välillä ollu niin ahdistunut kaikenmaailman asioista, että ei oikeesti oo kyennyt näkemään tän maailman hienouksia. Arvatkaa montako kertaa se ois toivonut, että ei ois syntynyt näin erityisherkäksi. Maailma voi olla kova paikka niille, jotka ottaa kaiken aina niin raskaasti, kokee ja tuntee asiat todella voimakkaasti. Ja kuinka monesti se ois toivonut olevansa joku muu! Ollapa joku joka vetäis tuolla massan mukana menemään asioita sen suuremmin miettimättä ja murehtimatta. Kyllä oon kuulkaa monesti kuullut ajatuksia: "Miksi just mun pitää olla tämmönen? Mikä vika mussa on? Ei kukaan muu oo tämmönen! Miksi just minä?" jne. Todella itseään vähätteleviä ja kiusaavia ajatuksia. Hö! Täytyy myöntää, että pahimpina hetkinä sitä itekin on miettinyt, että jonkun muun ruumiissa ja mielessä vois olla paljon helpompaa ja mukavempaa kun tän herkkis-Nooran, joka ei vain välillä tunnu jaksavan kantaa kaikkea maailman taakkaa. 

Mutta sitten juuri tänään oivalsin jotain ehkäpä aika merkityksellistäkin! Paljon on tullut mietittyä elämän tarkoitusta ja päämäärää. Miksi me ollaan täällä ja mikä hitto tän kaiken tarkoitus on?? No, jostain syystä meille on annettu mahdollisuus tulla kokemaan maailmaa näihin tyyppeihin, jotka aistii tän maailman viiden aistin kautta. Ilman näitä kehoja ja mieliä mikään tää ei ois mahdollista. Ja lopulta, mikä onni on, että tää erityisherkkä Noora-tyyppi on just mun tyyppi! Sen erityisherkkyyshän vaan mahdollistaa mulle kokea tämä elämä ja maailma ihan niin kuin... no, täysillä! Sen takia, että se kokee kaiken niin herkästi, mulla on ihan älyttömän paljon rikkaampi kokemus kaikesta. Saan tuntea erilaisia tunteita todellakin koko rahan edestä. Ja ilman tätä tyyppiä tämä kaikki ei olisi mahdollista. Jos ajattelee tätä elämää huvipuistona, niin Noora-tyyppi on pitkään vastustanut laitteisiin menoa, koska ne ottaa päästä ja mahasta ja huimaa ja pelottaa ja itkettää ja säikyttää ja ahdistaa ja ties vaikka mitä. Mutta mitä järkeä on maksaa kallis lippu huvipuistoon, jos niihin laitteisiin ei mene ja ne tunnu jossakin. Siksihän niihin mennään, että saatais vähän jännityksen ja pelon ja ilon tunteita. Miksi maksaa ittensä kipeäksi huvipuistolaitteista, jotka ei tunnu missään. Sama kun seisoisi maan kamaralla tai olisi nukkumassa: "ei tunnu missään!". Tähän asti Noora on vaan huvipuistolaitteissa ollessaan kiinnittänyt huomiota siihen, mistä se tunne tulee ja jääny niihin ajatuksiin kiinni (ja ne EI lopu KOSKAAN!). Mitä järkeä vuoristoradassa on alkaa ajattelemaan, että mistä tää vatsanpohjassa tuntuva tunne johtuu! Voihan sitä analysoida loputtomasti vauhtia ja kulmaa jossa vaunu syöksyy alas tai nousee ylös ja sitä miten tää rata on tehty kun se aiheuttaa tämmöisen ja tämmöisen tunteen. Mutta mitä suotta! Jos laite aiheuttaa jonkin tunteen, niin antaa aiheuttaa ja nauttii siitä tunteesta, ei se loputtomasti edes kestä. Ja mä saan siitä paljon enemmän irti, kun nautin näistä tunteista ilman Nooran jatkuvaa analysointia ja huomion keskittämistä siihen, mistä nämä tunteet johtuu. Antaa tuntua vain, siksihän tänne on tultu! (No ok, joskus on ihan hyvä hetki miettiä, että mikä laukaisee minkäkin tunteen, jotta asiassa pääsee eteenpäin ja ehkä oppii tuosta kokemuksesta jotain.)

Tää erityisherkkä Noora-tyyppi kehoineen ja mielineen on siis antanut mulle mitä mainioimman kanavan kokea tämä elämä, sen jokaisen vivahteen, kauneuden ja rumuuden, hyvyyden ja pahuuden. En mä sais kokea tätä kaikkea niin voimakkaasti muutoin. Tää Noora-tyypin keho ja mieli on ainutlaatuinen ja kun ne joku päivä on poissa, ei tule enää samanlaista kokemusta tästä maailmasta. Juuri tähän huvipuistoon näine laitteineen on olemassa vain yksi mahdollisuus ja se on nyt, tässä kehossa ja tässä mielessä. Onneksi Noora-tyyppi on kehittynyt paljon, eikä enää ota ajatuksiaan ja tunteitaan niin vakavasti. On se kummasti helpottanut minunkin elämä-kokemustani ja vapauttanut uusia huvipuistolaitteita käyttööni. Se on kyllä hurjasti oppinut asioita ja osaa olla tässä huvipuistossa paljon rennommin kuin vuosia takaperin. Kyllähän niitä heikkoja hetkiä tulee edelleen silloin tällöin, mutta nyt se on sentään oppinut, että ne kyllä menee taas ohi. Joskus hurjan laitteen jälkeen onkin ihan hyvä hengähtää vähän, muutoin voi tulla tarvetta oksennuspussille! 

Mä oon kiitollinen tälle Noora-tyypille siitä, ettei se ole mennyt massan mukana vaan on pikkuhiljaa alkanut "ajattelemaan itse". Näin se on antanut munkin äänen tulla kuuluviin ja silloin yhteistyö sujuu ihan hyvin. Silloin mä pääsen kokemaan enemmän tän elämän hienouksia kun edessä ei ole jatkuva, paksu tunteiden ja ajatusten muuri. Niiden läpi on vaikea päästä. Nykyään on ihan hauskakin tarkkailla tän Nooran tekemisiä, ajatuksia (ihan ihme uskomuksia!) ja tunteita. Niiden kautta pääsen käsiksi tähän aistein havaittavaan elämään ja maailmaan. Usein nykyään, kun Noora havaitsee mielessään jonkun ikävän ajatuksen tai tunteen, se saattaa jopa naurahtaa tuolle kokemukselle ja jatkaa seuraaviin juttuihin.

💛💛 

Kun inspiraatio iskee, sitä ei voi sammuttaa ja jotain...

Muistaakseni jotenkin näin (niin kuin otsikossa) menivät sanat yhdessä Uuno Turhapuro -elokuvassa. Tämä lause tuli mieleeni tänä aamuna, kun kuin huomaamatta, minulle iski kaapin siivous inspiraatio (oispa ollu mikä tahansa muu päivä kuin todennäköisesti kesän viimeinen hellepäivä)!

Tämmöinen inspiraatio ei ole mulle kovin yleistä. Etenkään siivouksen suhteen. Eikä kyllä monen muunkaan tekemisen suhteen 😆. Olen aina luokitellut itseni "laiskaksi" ihmiseksi, joka ei useinkaan tee enempää kuin on pakko. Tai niin olen ainakin luullut, ihan turhaan. Mutta ympäristö ja yhteiskunta, joka perustuu hyvin paljon jatkuvalle tekemiselle ja suorittamiselle antaa tällaisen, Zen Cafen sanoin "laiska ja tyhmä ja saamaton" -leiman hyvin äkkiä sellaisen otsaan, joka ei ihan taivu tuohon jatkuvaan suorittamiseen. Vaikka jatkuva tekeminen ja suorittaminen on todellisuudessa jotenkin ihan älytöntä, niin silti sitä ihannoidaan ja pidetään normaalina. "Täytyyhän ihmisen olla ahkera ja tuottava" (tämä lienee teollisuusyhteiskunnan tuoma näkemys ihmiselämästä...)! Elämä on aika lyhyt käyttää se kokonaisuudessaan hulluun tekemiseen, vaikka tässä maailmassa asiat ei koskaan tule valmiiksi ja työ ei lopu varmasti kesken. Eri asia on niillä ihmisillä, jotka AIDOSTI nauttivat jatkuvasta puuhaamisesta, eivätkä he tai ympäristö kärsi siitä millään tavalla eikä tekeminen aiheuta stressiä vaan päin vastoin tuo hyvää oloa. He tehköön ja puuhailkoon ihan rauhassa, mutta antakoon meille toisenlaisille myös oman rauhamme.  

Mutta uskallan veikata, että on paljon ihmisiä, jotka stressaantuvat jatkuvasta tekemisestä eivätkä koe sitä välttämättömäksi onnellisen elämän edellytykseksi, päinvastoin osaavat olla välillä ihan tekemättä mitään! On ihmisiä, jotka pystyvät nauttimaan myös keskeneräisen keskellä eivätkä likapyykit tai ajamaton ruoho vaivaa mieltä. Nämä ihmiset tekevät asiat sitten, kun on sen aika ja inspiraatio siihen iskee. Kun hetki ja motivaatio on oikea. Itselläni on esimerkiksi ollut kesälomien jäljiltä purkamaton matkalaukku makuuhuoneen lattialla toista viikkoa. Se ei itseäni ole siinä häirinnyt (puolisosta en tiedä... 😜) eikä vain ole ollut innostusta ja oikeaa hetkeä purkaa sitä. Tänä aamuna kuitenkin koitti hetki, kun aloin purkamaan tuota laukkua ja siinä samalla ja huomaamatta homma levisi siihen, että aloin järkkäilemään vaatekaappia laajemminkin. Siivous homma levisi myös pojan vaatekaapille. Jos ois ollu sateinen päivä, moni muukin kaappi ja paikka ois saanu kyytiä, mutta viimeinen helle päivä vei voiton ja päätin istua ulos koneen äärelle😎.Siivous jatkukoon sateisemmalla säällä 😉 

Huomaan, että elämä on paljon mukavampaa (ja miksei se saisi olla mukavaa?!), kun teen asiat sitten kun tulee se oikea hetki ja inspiraatio. Silloin kaikki tulee tehtyä paljon tehokkaammin ja fiiliskin on kaiken päälle vielä hyvä. Sen sijaan, että pakottaisin aina itseni tekemään asioita silloinkin, vaikka väsyttää eikä huvita. Usein sille tekemiselle lopulta aina löytyy se oikea hetki ja mielentila. Viime aikoina olen huomannut oppineeni itsestäni, tästä kehosta ja mielestä tosi paljon lisää. Loman jälkeen rytmi on ollut huono ja yöt on olleet aika kehnoja. Huono yö näkyy mussa tosi voimakkaasti sekä kehon väsymyksenä, että mielen väsymyksenä; ahdistuksena ja totaalisena saamattomuutena. Nyt kun olen muutaman yön nukkunut hyvin ja viime yön erityisen hyvin ja pitkään, huomaan aivan järjettömän muutoksen omassa energiassani ja mielen laadussa. Tiedän, että tämän päiväinen siivousvimmani on suoraa seurausta hyvästä palautumisesta ja virkeästä mielestä. Alkoholi on ehkä kaikkein pahin vaikuttaja. Viikonlopun viinin nautiskelut kostautuu pitkälle seuraavaan viikkoon väsymyksenä ja apeana ja jopa ahdistuneena mielenä. Ihminen on vain tyhmä, ettei se sitä muista siinä vaiheessa, kun istutaan hyvässä seurassa viinilasin kera 😝 Mutta syvällinen itsetutkiskelu on auttanut näkemään yhä paremmin syitä ja seurauksia omassa elämässäni. Milloin inspiraatio iskee, milloin taas ei saa mitään aikaan.

Ja siitä laiskuudesta; Tiedän etten ole laiska. Näen vain asiat eri näkökulmasta kuin moni muu ja osaan nauttia myös tekemättömyydestä. Näen, milloin jonkin asian tekeminen on tarpeellista ja milloin sen voi jättää tekemättä. Jos joku asia on ihan pakko hoitaa juuri nyt, niin silloin se tulee hoidetuksi. Jos taas on välttämättömiä asioita, joilla ei ole kiire, ihan varmasti tulee se hetki, että tartun siihen. Silloin teen sen hyvällä fiiliksellä ja täydestä omasta halustani enkä pakosta. Ja sitten on niitä asioita joita ei huvita tehdä, mutta niitä ei lopulta edes ole pakko tehdä ja nämä jutut jätän ihan hyvällä omalla tunnolla kokonaan tekemättä. En itse koe tarvetta tehdä koko ajan jotain sellaista, mitä ei ole pakko hoitaa juuri sillä hetkellä. Niin kuin sanoin, kun inspiraatio iskee, niin sitten kyllä teen. Ja usein teen ne jutut sitten huolella mitkä pitää huolella tehdä. Minulla ei vain ole tapana tehdä asioita kovin turhaan, sillä osaan nauttia elämästä ihan vain olemalla ja aistimalla elämää juuri siinä hetkessä. Eikä se ole minun maailmassani hukkaan heitettyä elämää, vaan juurikin sitä täysillä nauttimista. 😘💖💖

Rakkaudella 💛

Sanat johtavat harhaan

 "Siellä oli sellanen jännän muotoinen uima-allas. Se ei ollu pyöreä eikä neliskanttinen vaan sellanen vähän mutkitteleva. Sitten siinä ympärillä oli sellasia jänniä pensaita, joissa oli jotain punasia kukkia. Sitten siinä oli sellanen allasbaari, että ne tuolit oli vedessä ja ne oli laitettu sillei jännäksi muodostelmaksi, että oli vähän sellasia loosseja..."

Mä epäilen, että tuon kuvailun jälkeen sulla ei ole vielä aavistustakaan siitä miltä ko. lomapaikka näytti. Vaikka mulla on itsellä täysin tarkka kuva näkemästäni päässäni, sen tuominen ulos juuri samanlaisena on todella haastavaa. Jokaisella on päässään eri versiot uima-altaasta, muodoista, koosta, pensaista, väreistä jne. Kun me yritetään muodostaa itsellemme kuvaa jostain, jota joku toinen yrittää kuvailla, siihen vaikuttaa kaikki ne mallit, joita meillä on mielessämme aiemman kokemuksen perusteella. Tässä esimerkissä saatamme tuoda mieleemme jonkun sellaisen paikan, jossa ehkä itse olemme joskus olleet tai muuten jossain kuvassa nähneet. Meidän on lähes mahdotonta antaa näiden mallien olla vaikuttamatta siihen, miten me jostain uudesta asiasta ajattelemme tai miten asian näemme. Ja jos kuulemme kuvauksen jostain, mistä meillä ei ole minkäänlaista aiempaa kuvaa, mielemme tekee parhaansa, jotta se saa poimittua sanoista jotain tuttua ja yhdistettyä sitä edes joihinkin malleihin, joita mielessämme on jo entuudestaan. 

Pelkät sanat ovat todella kehno keino yrittää kuvata todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on. Johan sen sanoo vanha sanontakin "yksi kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Itse olen lukenut useita kirjoja mm. aiheesta, jotka käsittelevät totuutta tai heräämistä tai valaistumista tai jotain vastaavaa. Ja useissa näissä puhutaan siitä, miten itse asiaa on mahdotonta kuvata sanoin. Sanat ovat vain ikään kuin vertauskuvia sille, mihin halutaan viitata. Alkuun en ihan täysin saanut tästä kiinni. Vei aikansa ennen kuin oivalsin syvemmin, mistä nämä tyypit puhuu. Niin kuin monet oivallukset, tämäkin tuli yhtäkkiä tietyssä tilanteessa syvällisenä Ahaa! -elämyksenä. Oivallus tuli hetkenä, kun yritin selittää ystävälleni jostain kokemuksesta, jonka olin kokenut. Itselläni oli mielessä vahvana se tunne ja kokemus siitä tilanteesta, mutta sitten kun yritin selittää sitä kaverille, tuntui että ulos ei tullut juuri muuta kuin hailakan harmaa jälki siitä, mitä itse oli kokenut. Siinä hetkessä tuli jopa vähän hölmö tunne, kun tiesin, ettei tuo kaveri voi millään saada täysin kiinni kokemuksestani, jota yritin selittää. Kuullostin jopa omaan korvaan jotenkin kömpelölle. Ja siinä hetkessä tuli myös syvä oivallus siitä, että meidän on mahdotonta nähdä toisemme täysin sellaisina kuin kukin meistä syvällä sisimmässään on. Sillä meistä tulee ulos todellakin vain harmaa häivähdys meidän sisäisestä maailmastamme. Ja vaikka kuinka yrität selittää toiselle mitä koet, tunnet tai ajattelet, siitä ei koskaan voi saada täydellisesti kiinni. 

Sanat ovat lopulta vain apuvälineitä, eivät kaikki kaikessa. Ihminen on vain antanut sanoille ja kielelle sen arvon, mikä niillä tällä hetkellä on. Täytyy muistaa, että on myös kansoja, jotka eivät kommunikoi samalla tavalla sanoilla, niin kuin me. Sillä totuus on, että sanat eivät lopulta sisällä mitään itse asiasta, vain ehdollistumia ja opittuja merkityksiä. Orvokki voisi olla orava ja orava voisi olla kukka tai sitten ne voisivat olla pelkästään jotain viittomia. Asia itsessään ei muuttuisi miksikään, vain sille annettu nimi, jotta on helpompi ymmärtää mistä toinen puhuu. Mielemme on kuitenkin hyvin sidoksissa sanoihin ja termeihin. 

Usein, kun meille yritetään kertoa ja opettaa jostain sellaisesta asiasta, jolle ei ehkä ole varsinaisesti sanoja, sanat erityisesti saattavat johtaa harhaan. Näin käy, jos tartumme liikaa kiinni sanoihin ja käsitteisiin emmekä edes yritä ulottaa ymmärrystämme sanojen tuolle puolen. Tähän viittaa sanonta "älä katso sormea, joka osoittaa kuuta". Sanat ovat usein kuin kuuta osoittava sormi, jos jäämme niihin liiaksi kiinni. Sen sijaan meidän pitää oivaltaa se, mihin sormi osoittaa ja kääntää katseemme sormen osoittamaan suuntaa. Eli sanojen taakse. Jos todellisuutta yritetään kuvata pelkin sanoin, emme koskaan näe mikä on todellisuutta. 

Tämä teksti on jälleen hyvä esimerkki käsittelemästäni aiheesta. Kun aloitin tämän tekstin kirjoittamisen, uppouduin siihen täysin ja mulla oli täysin selkeä kartta asiasta. Mutta kun kävin välillä pois koneen ääreltä ja tein muita juttuja ja luin uudelleen mitä olin kirjoittanut, jopa itse eksyin hetkeksi pois siltä kartalta, jonka läsnäollessa kirjoitin tähänastisen tekstin. Sain mahdollisuuden lukea itse kirjoittamani tekstin ikään kuin ulkopuolisin silmin ja huomasin, ettei se kerro sitä viestiä läheskään sellaisena kuin itse asiasta ajattelen. Sisäistä maailmaa on vain yksinkertaisesti mahdotonta tuoda esille sanoin. Ainoastaan varjo todellisuudesta leijuu tässäkin tekstissä. Toiset voivat ehkä onnistua itsensä ja asioiden sanoittamisessa paremmin kuin toiset, mutta kenelläkään ei voi olla riittävästi sanoja, jotta kaikki mahdolliset tunnetilat ja sävyt tulisivat niiden avulla esille.  

Tämänkin tekstin kömpelön sanoituksen tarkoitus on vain ilmaista; sanat eivät voi kertoa läheskään kaikkea ja ne voivat johtaa jopa harhaan!  

<3 <3 <3

Oikeissa olosuhteissa jokainen voi kukoistaa

Jokainen ihminen on erilainen. Tässä maailmassa tai todellisuudessa ei ole olemassa kahta TÄYSIN samanlaista ihmistä. Vaikka olisi kyseessä kaksoset, jotka elävät samanlaisessa ympäristössä, heistä kehittyy kuitenkin kaksi erilaista yksilöä, jotka kokevat ja näkevät asiat eri perspektiivistä ja näin ollen keräävät itselleen erilaisia havaintoja ja kokemuksia. Ja näin heistä tulee uniikkeja yksilöitä. Jokainen meistä on täysin uniikki, erilainen ihminen. Näin on tarkoitettukin. Ei meidän ole tarkoituskaan olla samanlaisia, vaikka sitä kovasti yritetään...

Jos et ole vielä huomannut, niin kerronpa sen nyt, että tämä yhteiskunta yrittää ajaa meitä samaan muottiin. Jokaisen pitäisi olla samanlainen ja mukautua samanlaiseen "normi" elämään. Jos et mukaudu, olet outo. Ja tämähän alkaa jo vauvana; kehityksen pitää pysyä kaikessa suhteessa käyrällä, muutoin lapsi ohjataan jos jonkinlaiseen terapiaan (toki se on ihan hyvä jos näin saadaan jotain sairauksia kiinni, jotka voidaan varhaisessa vaiheessa paremmin hoitaa, mutta tämä on taas eri asia). Oma lapsi alkoi kävelemään vasta puolitoista vuotiaana, johtuen varmastikin alkuvaiheen lonkkalastahoidosta ja muutoin kiireettömästä luonteesta (joka oli havaittavissa jo vatsassa ja näkyy edelleen). Kuitenkin tämän "viivästymisen" takia ehdittiin käydä jo fysioterapeutillakin. Itse en ollut missään vaiheessa huolissani, koska tunsin lapseni taustan ja rauhallisen luonteen. Ja btw, hyvin poika 12v nykyään kävelee ja juoksee ;)

Jossain vaiheessa sitten alkavat aamuherätykset (viimeistään koulussa, jos lapsi ei ole päiväkodissa). Aamulla ärtyisänä kesken unien heräävä lapsi on ongelma tapaus. Lisäksi sille ärtyisälle lapselle pitäisi pakkosyöttää aamiaista, koska "aamiainen on päivän tärkein ateria" ja aamupala nyt vain pitää syödä! Tai sitten taistelet lapsen kanssa, kun hän ei halua mennä päiväkotiin, koska siellä on pakko syödä aamiasta. Taas on "vaikea" lapsi. Tai jos lapsi ei halua millään mennä päiväkodissa nukkumaan päiväunia (nukkuu riittävästi yöllä), hän aiheuttaa ongelmia muun päiväkodin toiminnan kannalta -> ongelmalapsi.

Koulussa terveydenhoitaja jaksaa aina muistuttaa "että kun se aamiainen pitäisi syödä". Entä jos lapsi vain kuuntelee luontaista rytmiään, eikä keho vain kaipaa vielä aamuvarhaisella ravintoa? Koulussa myös kaikkien pitäisi käyttäytyä tasan samalla tavalla ja oppia samalla tavalla ja tehdä kaikki samat jutut kuin kaikki muutkin, sillä nämä jutut kuuluu opintosuunnitelmaan ja yleisiin sääntöihin. Ja jos joku ei vain taivu näihin kaavoihin, hän on ongelmalapsi "josta ei tule mitään" ja lopulta hänellä diagnosoidaan joku sairaus, jota voidaan hoitaa lääkkeillä. Vähintäänkin tämä erilaisuus näkyy todistuksissa, joka voi pahimmillaan määrittää koko lapsen tulevaisuuden, vaikka numerot antavat hyvin suppean ja eriarvoisen näkemyksen lapsen taidoista ja lapsesta yleensä. Jos eri eläimille annettaisiin arvosanat oppiaineina lentäminen ja uiminen, esim. kissa saisi tällöin todella heikot arvosanat, jotka määrittäisivät kissaa pahimmillaan lopun elämää eikä huomioi kissan ominaisia taipumuksia. Ei se, että me emme ole hyviä kaikessa, tee meistä sen huonompia ihmisiä. Joskus vain arvioitavat oppiaineet eivät ole meille luontaisia, jolloin meidän vahvuutemme jäävät pahimmillaan uinumaan koko iäksi.

Antaa kaikkien kukkien kukkia, ja jokaisen tavallaan 💛

Jo lapset sairastuvat ahdistukseen ja masennukseen. Onko se ihme, jos lapsen luontaiset ominaisuudet pitää hukuttaa kaiken keinotekoisuuden alle eikä hänen ominaisuuksiaan tueta, jotta lapsi voisi kehittyä omaa polkuaan itselle luontaisella tavalla (toki sairastumisen syitä on varmasti muitakin, mutta ei kannata vähätellä sen vaikutusta, että ihminen elää itselleen sopimattomassa ympäristössä itselleen sopimattomalla tavalla). Moniko aikuinen ahdistuu ja masentuu (tämän takia syö pahimmillaan loppuelämän lääkkeitä), kun ei vain sopeudu tämän maailman "normiin". Meille on niin syvälle juurtuneet käsitykset siitä, mikä on normaalia, että unohdamme jokaisen ihmisen uniikin olemuksen. Kasvi- ja eläinmaailmassa on eri vyöhykkeiden lajeja ja sitä pidetään normaalina. Jopa jokaisella kasvilla on omat hoito-ohjeensa, paljonko kastellaan, paljonko tarvii valoa jne. Ja jos aurinkoisen ja kuivan paikan kasvi laitetaan väkisin samaan paikkaan pimeän ja kostean paikan kasvin kanssa, on lähes varmaa, ettei toinen menesty, vaan se kuihtuu, kituu ja kuolee pois. Koko maailman mittakaavassa tietyillä alueilla kukoistaa tietyt lajit ja tämä jopa opetetaan koulussa. Mutta mikä ihme se on, kun on kyse ihmisestä! Unohdetaan, että myös me olemme yksilöitä, myös meillä jokaisella on omat tarpeemme. Myös meistä jokainen kukoistaa parhaiten itselle omimmalla maaperällä, mikä se sitten kenellekin on. Ja jos meidät laitetaan samoihin olosuhteisiin kaikkien muiden kanssa, "ruokitaan" meitä samoilla asioilla, ei ihme, että osa kärsii ja kituu, joka ihmisillä ilmenee mm. ahdistuksena, masennuksena ja häiriökäyttäytymisenä.
Ja tämä sama kasvupaikka samoine "lannoitteineen" on pahimmillaan meillä mm. päiväkoti- ja kouluympäristö ja armeija, joihin jokaisen on mentävä. Mutta myös yhteiskunnan paineet yleisesti luovat meille huomaamattamme näitä samoja "pakkoympäristöjä". Emme oivalla, että paha olomme usein johtuu siitä, että pakotamme itsemme (mm. ympäristön ja yhteiskunnan luomien odotteiden vuoksi) johonkin sellaiseen, mikä ei olekaan meille hyväksi ja meille luontaista. Ajattelemme vain, että MINUSSA on jotain vikaa, vaikka kenessäkään meissä ei sinänsä ole mitään vikaa, olemme vain erilaisia, niin kuin meidän kuuluukin olla! Mutta siitä ei paljon puhuta.

Mikään, mitä me tässä maailmassa tällä hetkellä havaitsemme, ei ole sellainen pakko, johon taipumattomuus tekisi meistä mitenkään outoja. Jos on syntynyt, niin tämän kehon kuolema on ainoa asia, joka tapahtuu meille kaikille ja mikä meille jokaiselle on varmasti yhteistä. Kaikki muu on muuttuvaa ja kehittyvää, mutta silti ihminen ajattelee, että kaikki tämä on normaalia mitä juuri nyt tapahtuu ja kuinka asiat hoidetaan ja että siitä poikkeaminen olisi jotenkin epänormaalia tai luonnotonta tai jopa mahdotonta. Ehkä se onkin enemmän se ongelma, että uskomusjärjestelmämme on luotu niin vahvaksi, että pidämme meille outoja asioita jopa mahdottomina, vaikka oikeasti mikään ei ole.

Me vain elämme tietyssä mielessä keinotekoisessa todellisuudessa, jota me pidämme normaalina ja siitä poikkeaminen jopa diagnosoidaan sairaudeksi vaikka enemmänkin on luonnotonta ajatella, että taipuisimme kaikki samoihin kaavoihin luonnollisen erilaisuutemme takia.

Lopuksi haluan vielä palata koulumaailmaan, koska nyt etäkoulun aikana tuo aihe on kirvoittanut muutoinkin paljon keskustelua. Omasta mielestäni, jos lapsille ja nuorille halutaan taata samanarvoiset mahdollisuudet oppimiseen, silloin täytyisi nimenomaan huomioida jokaisen erilaisuus ja mukauttaa oppimistapaa jokaiselle sopivaksi. Ja samoin tuoda joustoa oppiaiheisiin jo ala-asteelta lähtien; annettaisiin jo varhaisessa vaiheessa lapsen syventyä niihin aiheisiin, jotka sitä kiinnostavat ja oppia niitä niillä tavoilla jotka kenellekin on sopivia. Tällä hetkellä oppiaineskaala on kuitenkin aika suppea, eikä koulussa opiskeltavat aineet käsitä kuin murto-osan siitä, mikä maailmassa on mahdollista. Näiden harvojen oppiaineiden perusteella kuitenkin lasta arvostellaan koko lapsuus ja nuoruus, joka lyö aika vahvan leiman lapseen ja siitä kasvavaan aikuiseen.

Lopuksi; jotkut jutuista saattavat olla hieman kärjistettyjäkin ja täytyy muistaa, että monet lapset, nuoret ja aikuiset ovat tyytyväisiä ja onnellisia elämäänsä. Silloin tämä nykyinen malli sopii heille ja sekin on mahdollista ja ok.  Mutta emme voi sulkea silmiä siltä suurelta joukolta ihmisiä, jotka voivat huonosti sen takia, etteivät syystä tai toisesta sopeudu ja samaistu vallitseviin olosuhteisiin ja järjestelmiin. Mikä tahansa järjestelmä, instituutio, tapa tai olosuhde se onkaan, osa sopeutuu siihen, osa ei. Mutta se ei tee kenestäkään välttämättä sen sairaampaa, oudompaa, friikimpää tai erilaisempaa kuin kenestäkään muustakaan. ME VAIN OLEMME ERILAISIA. Eikä ketään pitäisi pakottaa samaan muottiin, oli kyse sitten koulumaailmasta tai muusta yhteiskunnallisesta näkemyksestä. Jokaiselle pitäis antaa mahdollisimman tasa-arvoinen mahdollisuus kulkea omaa, itselle sopivaa polkuaan.

Rakkaudella 💖💖💖

Mm. nykyinen koulujärjestelmä tarjoaa ehkä tasapuolista opetusta kaikille, mutta se ei tarkoita, että se olisi kaikille oikeudenmukaista ja johtaisi saman arvoiseen lopputulokseen. 

Englishman in New York

💖💖💖

Niin kauan kuin muistan, oon ollu jotenkin kuulumaton mihinkään joukkoon. Toisaalta taas oon sopeutunut kaikenlaisiin joukkoihin. En oo koskaan ollu kauheen innoissani sitoutumassa johonkin ryhmään saatikka aatteeseen. Joissain jutuissa oon ollu mukana siksi, kun joku kaverikin on ollu. Mutta silti se ei ole oikein ollu mua. Jossain vaiheessa oli ehkä suurempiki tarve kuulu johonkin joukkoon, mutta pikku hiljaa on oivaltanu, että ei mun sittenkään tarvi. Näin on ihan hyvä.

Yhä useammin mulle tulee tunne, etten kuulu tänne. Milloin siis mihinkin. Johonkin kaupunkiin, olosuhteisiin, maahan, maapallolle, yhteiskuntaan, ryhmään... Toisaalta voin olla kotonani missä vain, mutta toisaalta taas en tunne kuuluvani mihinkään. Se on toisaalta outoa ristiriitaa, mutta kun sen ymmärtää syvemmin, niin ristiriita poistuu. Se on lähinnä luonnollista. Oikeastaan ainoa paikka, missä tunnen olevani kotona ja jonne tunnen kuuluvani kaikilla tasoilla on luonto. Luonnossa ollessa voi hengittää, olla vapaasti, ilman paineita ja odotuksia. Voi vain nauttia äänistä, tuoksuista, maisemista. Muualla ollessa ilmenevä levottomuus katoaa.

Useasti tunnen kuitenkin olevani muukalainen, jopa omassa elämässäni. En tiedä kuka tätä elämää elää, mutta joku ei tunne kuuluvansa tänne. Joku tarkkailee tätä kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Ei voi kuin ihmetellä mitä kaikkea täällä koko ajan tapahtuu. Katselet toisten innostusta tämän maailman asioita kohtaa ja ihmettelet, kun itseä ei innosta oikein mikään. Mutta silti tunnet olevasi elossa. Tai no, on sitä innostusta jotain kohtaa; nimittäin elämää, eläimiä ja kasveja kohtaa. Niitä jaksaa tuijotella ja ihmetellä joskus pitkänkin aikaa. Tänään rusakko tuli muutaman metrin päähän ruokailemaan, se tuijotti minua aina välillä, kun popsi pihan apiloita poskeensa. Oisin voinu olla tuossa hetkessä vaikka kuinka kauan, mutta lopulta auto säikäytti rusakon pois. Harmi. Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessa, orava loikki parin metrin päästä, haki kukkapenkistä kävyn ja loikki pois. Miten riemullista katseltavaa. Viime aikoina läheisiä kohtaamisia luonnon eläinten kanssa on ollut useita. Upeaa!

Kuinka elämä onkaan järjestänyt kaiken luonnossa niin täydellisesti. Mutta ihmisten luoma ei useinkaan jaksa innostaa. Se tuntuu keinotekoiselle ja se on se juttu, josta tunnen olevani kaukana. Ja koko ajan yhä kauempana. On toki hetkiä, että tämä maailma imaisee mukaansa, mutta useasti sitä kestää hyvin vähän aikaa, kun jokin ravistelee taas siitä irti. On hetkiä, jolloin mieleen tulvahtaa ajatus "voi vitsi, onpa kiva olla täällä!", mutta sitten se taas katoaa. Jossain vaiheessa kovasti yritin etsiä paikkaani, jotain jonne voisin tuntea kuuluvani. Mutta nyt olen luopunut tuosta ajatuksesta, koska lopulta on aika siistiä että samalla kun ei tunne kuuluvansa mihinkään, voikin kuulua kaikkialle, sinne missä milloinkin sattuu olemaan! Näissä on kuitenkin se ero, että se, joka ei tunne kuuluvansa minnekään, on jotenkin pinnallisempi minä ja se, joka tuntee kuuluvansa kaikkialle, on jotenkin erilaista, syvempää olemusta. Luonnossa ollessa nämä kaksi puolta jollain tavalla kohtaa ja tulee levollisuus. Lopulta Elämä on aika ihmeellistä ja kaunista, kun sen oivaltaa!

💖💖💖💖

Aivopierua tai ei, niin antaa tulla!

Julkinen kirjottaminen on ollut jotenkin jäissä viime aikoina. Syitä on ollu monia, vähäisimpänä niistä ei laisinkaan rakkaan Luna-koiran menetys (13.5 v. sieläkarvainennoutaja). Se sai jälleen vielä syvemmin pohtimaan elämää ja kuolemaa ja kaiken merkitystä. 

Inspiraatiota ja ajatuksia on kyllä kirvonnut paljon, mutta jotenkin ne jää aina vaan omaksi iloksi, vai pitäisikö sanoa harmiksi 😝😄. Kirjottelen todella paljon päiväkirjamaista kirjotelmaa, puran ajatuksiani jonnekin. Se on sellasta oikeaa aivopierua ja toisinaan oksennusta, eikä ole tarkotettu kenenkään luettavaksi (edes itseni!). Tänä aamuna sitten mietin, kun tuli taas kaikenlaisia ajatuksia, että miksi siinä vaiheessa prosessiin tulee ryppy, kun pitäis kirjottaa ne ajatukset julkisesti. Tykkään ihan älyttömänä kirjottaa, mutta sitten esim. blogitekstin kirjottaminen vaatii jonkin ihmeellisen ylimääräisen ponnistuksen. Mietin, mikä siinä poikkeaa siitä mun normaalista, lähes jokapäiväisestä kirjottamisprosessista. Jonkun selityksen löysin ja päätin nyt sitten heti alkaa murtamaan näitä omia uskomuksia ja ajatuksia kirjoittamalla tämän tekstin (josta äidinkielen opettaja vois olla kauhussaan!). 

Sillon kun kirjotan omaksi ilokseni, en välitä sanamuodoista ja kirjotuksen oikeaoppisuudesta, kunhan oksentelen mitä aivot tuottaa ja sormet ehtii kirjottamaan. Välillä seassa on kirjakieltä, välillä puhekieltä ja jopa pahimpia murresanoja 😄. Mutta kuka näistä välittää, kun useimmiten en itekään viiti palata näihin kirjottamiini teksteihin. Mutta sitten kun avaan blogin kirjottaakseni jotain julkisesti, iskee se äidinkielen opettaja kehiin! Muutun ehkä joksikin joka en luonnostaan ole. En mä kirjottele itekseni mitään kirjakieltä ja pilkutkin saattaa olla missä sattuu, saatikka että sanajärjestys ois aina kaiken sääntöjen mukasta. Silloin se tekstin tuottaminen muuttuukin työlääksi, koska pitää esittää jotain muuta kun on. Oivalsin, että tässä saattaa olla joku juju, vaikka kirjottaminen sinänsä on musta tosi kivaa. 

Toiseksi, omat kirjotukset saattaa pomppia aiheesta toiseen ja palata takasin taas johonkin aiempaan aiheeseen. Eli sitä mukaan kun niitä ajatuksia tulee. Mutta alapa kirjottamaan blogitekstiä. Sen pitää olla joku selkeä kokonaisuus ja miettiä ehkä jotain runkoa ja sitä ettei nyt kauheesti menis asiasta toiseen. Että mahdollinen lukija jotenkin pysyis kärryillä ja mielenkiinto pysyis yllä. Ja jälleen kerran; luonnollisuus ja luovuus katoaa himpun verran, jolloin teksti ei olekaan enää oma kuva ja peilaa mahdollisimman aidosti omaa sisintä. Ja näin kirjottamisesta tulee taas asteen hankalampaa.

Sitten kun erehtyy menemään sivustoille, joissa kerrotaan "millainen on hyvä blogi". Avot!! Sen jälkeen ei varmasti tee mieli kirjottaa! On kaiken maailman ohjeita ja hyviä neuvoja siitä, millanen on hyvä blogi ja mikä kerää lukijoita. Yritäpä sitten kaikkien näiden ohjeiden jälkeen kirjottaa oman näköistäsi, aitoa, luonnollista tekstiä. Ei onnistu ainakaan mulla. Toki, itsellä tämän kirjottamisen motiivi ei ole lukijoiden kerääminen, vaan kirjottaa ulos asioita, joista ehkä joku muukin voi hyötyä. Kun kerran kirjotan, niin kirjotanpa sen kaikkien nähtäville, jos joku sais vaikka napattua jonkun ajatuksen tai huomaa, ettei olekaan ainoa maailmassa, joka ajattelee jollain tietyllä tavalla. 

Niinpä tänä aamuna päätin, että alan kirjottamaan täysin oman näköistä tekstiä. Olipa se millasta hyvänsä niin kieliopillisesti kuin sisällöllisesti. Koska jos se ärsyttää jotain, sen ei ehkä olekaan tarkoitus lukea mun tekstejä. Ja jos johonkin kolahtaa ja joku ajattelee edes hippusen samalla tavalla, ulkoisilla asioilla ei ole väliä. Itekin huomasin joskus taannoin, kun katoin jotain videoita, että vaikka tyypillä oli ulosanti ehkä keskinkertaista ja asia pomppi hassusti, niin silti mun mielenkiinto pysyi yllä, koska sillä tyypillä oli todella hyvä sanoma enkä jääny jumiin ulkoisiin seikkoihin. Ei meistä kaikki ole mestareita sanottamaan ja näyttämään niitä asioita, joita meidän sisällä on, vaikka siellä sisällä ois kuinka kauniita maisemia. Kuulijan tai lukijan pitää vaan tässä vaiheessa ylittää se pinnallisuuden muuri ja kyetä sukeltamaan ja näkemään sanoman ydin. Ja tässä vaiheessa sanoisin, erotellaan jyvät akanoista; se kuka on kiinnostunut pinnallisista asioista, jää myös kiinni muotoseikkoihin ja heille tietty sanoma ei olekaan tarkoitettu. Mutta ne, jotka ulottavat huomionsa tämän kuoren tuolle puolelle, sanoman ytimeen, ovat niitä, joille se juttu onkin tarkoitettu ja saavat siitä irti sen, mitä on tarkoitettu. Ja sitäpaitsi, kuka sen määrittää mikä on oikeanlaista tai vääränlaista ilmaisua?

Mielenkiinnolla jään odottamaan, huomaanko näiden oivallusten myötä muutosta kirjoitusinnokkuudessani. Mutta mun mielestä näin asioiden pitäis olla muuallakin; jos meillä on oikeus ja vapaus olla sitä mitä me ollaan ja luovutaan pinnallisuudesta, muotoseikoista ja keinotekoisuudesta, monet ihmiset rohkaistuisivat käyttämään omia lahjojaan ja luovuuttaan ja avaamaan sisimpäänsä. Ketä me on tultu tänne miellyttämään? Korkeintaan itseämme😉💖💖    

Muutoksen aika

💖💖💖💖💖

Olen vetänyt viime kuukaudet niin sanotusti henkeä. Siksi tekstiäkään ei tänne ole tullut. Silloin tällöin on kyllä jokin aihe tullut mieleen, mutta tekstiksi asti se ei ole päätynyt. Nyt kuitenkin vallitseva tilanne maailmalla sai myös kirjoitussormeni heräämään.

Näen nyt, että tämä "hengen vetäminen" valmisti minua selkeästi tähän hetkeen ja näihin maailman tapahtumiin. Tässä hetkessä on itselleni tullut paljon ajatuksia. Mutta ihme kyllä, ne eivät ole pelko-ajatuksia, ei paniikkia, ei hätää, ei huolta, ei ahdistusta(joka on elämässäni ollut varsin tuttu kaveri). Vain ihmeellinen luottamuksen ja rauhan tunne vaikka maailma ympärillä kuohuu. Samalla tulee miettineeksi omia arvojaan ja sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Mitä ilman pärjäisin? Mitkä asiat tekee onnen? Mistä hyvä elämä muodostuu? Kun asioita väkisinkin nyt riisutaan meidän elämästämme, voi miettiä mitä jää jäljelle. Jos olemme tähän asti koostaneet elämämme työstä, lukuisista harrastuksista, menoista, materiasta, perheestä jne. ne ovat myös väkisinkin luoneet jonkinlaista identiteettiä, kuorta oman itsemme ympärille. Nyt kun tuo kuorikerros viedään meiltä väkisin pois, mitä jää jäljelle? Onko kuitenkin niin, että jokin ydin pysyy samana, vaikka meiltä niin monia rooleja nyt viedäänkin väkivalloin?

Itse olen purkanut noita kuoria ja rooleja jo pitkään. Uskon, että mm. siksi tämän hetkinen tilanne ei aiheuta suurta hätää eikä paniikkia, vain outoa tyyneyttä. On upeaa huomata, että vaikka elämän riisuisi kuinka alastomaksi, niin se mitä jää jäljelle on kaiken ydin, kaikkein olennaisin; Minä Itse. Se pysyy vaikka olosuhteet ympärillämme muuttuu kuinka radikaalisti. Minä ei tarvi mitään ollakseen olemassa ja elääkseen täysillä. Sen ei tarvitse tehdä mitään osoittaakseen ja todistaakseen olemassaolonsa ja täydellisyytensä, sillä se on jo sitä. Se on elämä itse, jolle riittää pelkkä olemassaolo. Kun sen oivaltaa, herää myös aito, syvä kiitollisuus olemassaoloa ja elämää kohtaan. Kuinka hienoa on pelkästään se, että saa olla olemassa, ilmentää elämää. Siihen ei tarvita mitää ulkoista. Kehomme tosin tarvitsee ravintoa, suojaa ja lämpöä, mutta Minä ei sitä tarvitse. Me voimme nauttia ja pitää monista asioista, mutta se on eri asia kuin tarve. Suurin osa siitä mistä me elämämme tällä hetkellä muodostamme on vain halua. Sen osoittaa mm. tämän hetkinen poikkeuksellinen maailman tilanne; hyvin suuri osa nyt suljetuista toiminnoista ja palveluista rajoittaa ennen kaikkea näitä mielemme haluja: matkailu, viihde, kulttuuri, urheilu... Totta kai näiden sulkeminen vaikuttaa välillisesti myös todellisiin kehomme tarpeisiin, kun toimeentulo on monella vaarassa. Mutta nyt tarkoitan kuitenkin Minän todellisia tarpeita, jolle riittää pelkkä olemassa olo. Tämä Minä katselee maailman menoa mielenkiinnolla hetki kerrallaan mitä tapahtuu. Tämä taas ei tarkoita sitä, että vähättelisi tilanteen vakavuutta. Monin tavoin tilanne on hyvinkin vakava monella eri tasolla.

Jotain suurta on maailmassa ja elämässä tapahtumassa. Merkit ovat jo pitkään olleet menossa tätä kohti. Kuinka monesti on kuultu, että ihmisten/maailman olisi pydähdyttävä hetkeksi, jotta asiat muuttuisivat. Nyt se pysähtyi. Nyt on aika ja mahdollisuus muutokselle, jos ihmiset vain sitä haluavat ja ovat valmiita ajattelun muutokselle. Muutos voi tapahtua hyvään suuntaan, jos muistamme puhaltaa yhteen hiileen, toimia yhdessä toisiamme auttaen.

Ihmisillä on tapana ajatella itsekkäästi ja yksi syy nykyiselle paniikille ja hädälle on tämä itsekkyys. Asia tulee niin lähelle meitä ja tämä sairaus voi todellakin tulla meille ja läheisillemme ja läheisiämme (tai me itse) saattaa jopa menehtyä. Niin kauan kuin jokin tauti pysyy eri mantereella, täällä ei hätäillä. Nyt on kuitenkin toisin. Jos kuitenkin pystymme näkemään asian laajemmin koko maailman mittakaavassa, voimme nähdä toisin; elämässä on ollut ja tulee aina olemaan tämän kaltaisia aaltoja, jotka tappavat ihmisiä ja mullistavat maailmaa. Jos pystymme näkemään itsemme osana maailmaa ja koko maailman kaikkeutta, paniikin tunne voikin hellittää; ei olekaan kyse minusta vaan elämästä itsessään. On kyse elämän kiertokulusta, syntymän ja kuoleman maailmasta. Näin tapahtuu myös eläinmaailmassa, kun eläinkannat pienenevät ja suurenevat aallon lailla. Ihminen vain kuvittelee olevansa liian erityinen, jotta meille voisi näin käydä ja tämän liikkeen voisi millään tavalla hyväksyä. Ja yksi syy, miksi ihmisille tapahtuvaa katastrofia ei monen mielestä voi hyväksyä saatikka verrata muuhun eläinmaailmaan on meidän mielemme; meidän kykymme ajatella, kommunikoida, elää tulevaisuudessa ja menneisyydessä. Jos meillä ei olisi näitä kykyjä eläisimme hetkessä ja moni asia menettäisi sen merkityksen, joka niillä nyt on. Jos jäniksillä olisi samat kyvyt kuin ihmisellä, miltä jänisrutto mahtaisi niistä tuntua. He murehtisivat kuinka heidän nyt käy, säilyykö minun perheeni, entä jos ei löydykään ruokaa? Ja jos rutto vie jänisperheen, jänikset olisivat surun murtamia loppuelämänsä ja meillä olisi suuri joukko massasurmasta selviytyneitä, elämäänsä uudelleen rakentavia, mutta masentuneita jäniksiä. Mutta toisaalta, koska meille on annettu tämä upea lahja nimeltään mieli, meidän tulisi käyttää sitä nyt hyviin tarkoituksiin. Me voimme auttaa toisiamme, luoda jotain uutta ja upeaa, levittää rakkauttamme ja apuamme. 

Oma rauhan tunteeni tulee mm. siitä, että oivaltaa kaiken olevan juuri niin kuin elämä on tarkoittanut. Elämä voi heittää meitä suuntaan jos toiseen, mutta ei koskaan sattumanvaraisesti. Asiat järjestyy tavalla tai toisella. Ihmisiä kuolee (syntymän ja kuoleman laki), omaisuutta menetetään, mutta elämä itsessään, joka mekin olemme, pysyy. Me olemme osa kaikkeutta, joka varmistaa olemassaolonsa tavalla tai toisella. Näkyvän maailman muuttuminen on osa luonnollista elämää ja juuri nyt tapahtuu isoja muutoksia. Todennäköisesti kuitenkin ennen pitkää palataan taas takaisin "normaaliin" elämän rytmiin. Itse kuitenkin toivoisin, että suuri osa ihmisistä ei "palaisi" enää mihinkään vanhaan, vaan katselisi tästä kaikesta oppineena maailmaa ja elämää toisin, uudistunein silmin.

Ehkä nyt on tullut maailman aika herätä ja muuttaa suuntaansa kohti kestävämpää ja tietoisempaa elämää 💖💖🙏

Rakkautta ja rauhaa 💗💗🙏