Meillä on elämässämme monia eri rooleja. Joillakin ne tulevat voimakkaammin esille kuin toisilla. Vaikka taustalla on yksi ja sama ihminen, silti tämä sama ihminen voi käyttäytyä hyvin eritavalla riippuen missä roolissa milloinkin on. Olemme puolisoita, vanhempia, ystäviä, työmme mukaisia henkilöitä (virkamies, lääkäri, lakimies, poliisi, presidentti...). Elämämme on kuin teatteria, jossa meillä on kyky mukautua näihin eri rooleihimme. Olen kuitenkin miettinyt, onko tämä välttämätöntä?
Jos olemme koko ajan eri rooleissa, mistä lopulta tiedämme kuka todellisuudessa olemme? Mistä tiedämme, mikä on meidän luontaista käyttäytymistämme, meidän omia mielipiteitämme, meidän arvojamme... Työmme voi vaatia meiltä tietynlaista käyttäytymistä ja tietynlaisia mielipiteitä. Saatamme sulautua tähän ammattiin niin voimakkaasti, että oma näkemyksemme asioista hämärtyy. Joskus ihmiset kokevatkin "herätyksen" havahtumalla siihen, että asiat joiden parissa tekevät töitä eivät sittenkään ole asioita, joita todellinen minämme kannattaa.
Kun mukautuu työ-minään täysillä, siviilissä voikin olla ihan erilainen. Ihmiset kertovat samasta ihmisestä asiakkaana ja naapurina. Toinen kehuu tämän henkilön ystävällisyyttä ja toinen taas on ihan kyllästynyt koko tyyppiin. Toki, merkitystä on silläkin millainen ihminen asiasta kertoo, koska kokemuksemme ovat subjektiivisia. Mutta usein on mahdollista, että saman ihmisen eri roolit vaihtelevat todella suuresti. Joku saattaa olla tunnettu tosi tiukkana johtajana töissä, mutta kotona on mitä ystävällisin ja huomaavaisin perheenisä ja puoliso... tai toisinpäin.
No joo, mutta mihin minä tällä pyrin? Musta ois mahtavaa, jos voisimme hetkeksi unohtaa nämä lukuisat roolimme. Oltaisiin vain ihmisiä ihmisten edessä. Joskus tuntuu, kuin tiskin takana tai luurin päässä olisi joku hirviö, koska asetelma nyt vain sattuu olemaan se, että toinen tietää asiasta ehkäpä enemmän kuin toinen tai jotain muuta vastaavaa. Jos samaiset ihmiset tapaavat esim. jossain harrastuksen parissa kertomatta toisilleen ammattejaan, tätä asetelmaa ei ole, vaan nämä ihmiset ovat kuin kaksi tasavertaista ihmistä toisilleen. Jos lähtökohtana kaikessa kanssakäymisessä on toisen ihmisen kunnioitus, oli se sitten puoliso, naapuri, lääkäri, lakimies, poliisi, presidentti tai mikä tai kuka tahansa, tällaista roolitusta ei välttämättä tarvittaisi. Kunnioitamme toisia ihmisiä ja sitä tietoa ja taitoa mitä keneltäkin löytyy. Mutta olisiko muuten mahdollista hoitaa asioita ihan vaan kahden ihmisen välillä? Musta se ois tosi siistiä.
Vaikka olisimme muuten iloisia ja ystävällisiä, toiset huomioon ottavia ja auttavia ihmisiä, sitten kun olemme jossakin roolissa (jostain syystä nyt juristi tai PT tulee mieleen ;) ) meidän täytyy miettiä mm. miten käyttäydymme ja mikä on asiallista. Ja tämä spekulointi on varmasti molemminpuolista. "Voinko laittaa hymiön sähköpostiviestiin? Voinko soittaa tähän aikaan? Nyt pitää olla hirvittävän asiallinen ja virallinen." Niin ja miksi? Miksei asioita voi jälleen kerran hoitaa kahden ihmisen välillä, joista toinen nyt sattuu tietämään tästä asiasta enemmän. Itse olen alkanut ottamaan rennompaa asennetta olinpa kummalla puolella "tiskiä" hyvänsä. Jos minulle on ominaista "hymyillä" myös viesteissä, miksen voisi tehdä sitä kenen tahansa kanssa. Aika kireä tyyppi on, jos hymiöstä suuttuu ;) Jos minulle tulisi viesti vaikka itse presidentiltä hymiön kera, se kertoisi vain siitä, että hei, siellä päässä on ihan samanlainen ihminen kuin minäkin. Joihinkin töihin tietysti kuuluu pokkurointi ja herrottelu (esim. armeijassa), mutta miksei asioita voida hoitaa perinteinen kunnioittaminen pohjalla. Ei kenekään tarvitse pokkuroida ja kumarrella kenellekään, jos osaamme luonnostaan vain kunnioittaa toisia ja arvostaa heidän taitojaan ja tietojaan.
Voitaisko siis olla ihmisiä kun kohtaamme? Tapahtui se missä merkeissä tahansa. Me kaikki kaipaamme pohjimmiltamme samoja asioita; rakkautta, rauhaa, iloa, hyväksytyksi tulemisen tunnetta jne. Ja jokainen päivä meillä on mahdollisuus tarjota jotain näistä jollekin toiselle erilaisissa kanssakäymisissä. Miksei siis tehtäisi niin? Minun mielestäni se ei vaadi paljon. Hieman vain täytyy raottaa sitä roolipukua mikä kulloinkin on päällä ja oppia olemaan oma itsensä, tilanteessa kuin tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti