Odotusten ja oletusten kirous

Tänä vuonna olen jonkin verran seurannut Big Brother -ohjelmaa. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka ajatuksia herättäviä keskusteluja talossa on käyty. Tämäkin teksti sai inspiraationsa eräästä talossa käydystä keskustelusta. Jälleen olen saanut huomata, että kun on avoin kaikelle, yllättäviä asioita voi tarttua mukaan erilaisista tilanteista.

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka odotukset luovat meille kärsimystä ja tuskaa. Mutta tällä kertaa ajatuksia herätti niinkin vakava asia, kuin kuolema. Kuolema on monelle arka asia, asia josta ei voi puhua kevyesti ja jota pelätään. Ja onhan se ymmärrettävää, se on kuitenkin niin lopullinen tapahtuma. Mutta toisaalta, se on lähes ainoa asia tässä maailmassa mikä on täysin varmaa. Jokainen meistä kuolee jossain vaiheessa, toiset ennemmin kuin toiset. Kuolemaan liittyy paljon uskomuksia, jokaisella omansa ja ne voivat määritellä hyvin pitkälle sen, pelkäämmekö kuolemaa vai emme.

Kerroin aiemmassa tekstissä siitä, miten asioita ei oikeastaan voida pitää normaaleina tai epänormaaleina, on vain erilaisia asioita, joiden ilmenemisen todennäköisyys vaihtelee. Ja tämän todennäköisyyden perusteella luokittelemme kuitenkin asiat normaaleiksi tai epänormaaleiksi. Jos joku asia on todennäköisempää kuin jokin toinen, alamme odottaa tämän todennäköisen asian tapahtumista ja jossain vaiheessa pidämme sitä oletuksena, lähes varmana. Ja kaikkea, joka poikkeaa tästä varmimmasta vaihtoehdosta on traagista ja epänormaalia, sillä emme osanneet odottaa sitä. Mielemme on niin lukkiutunut odottamaan tätä kaikkein todennäköisintä tapausta, että olemme lähes kokonaan sulkeneet tietoisuutemme muilta mahdollisilta tapauksilta. Ja mm. tämän vuoksi esim. kuolemaa nuorena pidetään paljon traagisempana kuin vanhana kuolemaa. Vaikka onko kukaan luvannut kenellekään meistä yhtään päivää elinaikaa?
 
Otan esimerkiksi oman koirani. Minulla on vajaan kuukauden päästä 13 vuotta täyttävä (jos hyvin käy) sileäkarvainennoutaja. Kyseisellä koirarodulla keskimääräinen elinikä (ts. todennäköisin aika kuolla) on 9 vuotta. Siihen asti, kun koira eli 9-vuotiaaksi, sitä eleli suht huoletta, eikä kuolemaa odottanut. Jos rakas koirani olisi kuollut ennen tuota ikää, se olisi ollut äärrettömän surullista ja odottamatonta. Nyt kuolema on jo selkeästi lähempänä. Vaikka virtaa vielä riittää, siltikään ei uskalla ajatella kovin pitkälle, sillä koskaan ei tiedä milloin se viimeinen päivä koirani elämässä koittaa. Itselläni on asiasta ikään kuin ajatus, että kaikki päivät yli sen "luvatun" 9:n vuoden on ollut plussaa, eikä kuolema ole enää odottamatonta, jolloin se ei myöskään sen tapahtuessa ole enää niin kauheaa (vaikka ihan varmasti todella surullista, sillä tämä on elämäni koirarakkaus!). Mutta kenen mukaan koiralleni on luvattu ylipäätään 9 vuotta elinaikaa? Tilastojen mukaan? Todennäköisyyksien mukaan? Niinpä niin, mutta oikeasti KUKAAN EI ole luvannut päivääkään. On vain todennäköisyys, josta poikkeavia tapahtumia löytyy aina (ovat siis normaalia sinänsä).

Näin avattuna asia kuullostaa ainakin itsestäni todella hullulle. Mutta niin me ihmiset ihan varmasti suurimmaksi osaksi ajattelemme. Nuoren ihmisen kuolema on todella paljon traagisempaa kuin 84 vuotta ylittäneen naisen tai 78 vuotta ylittäneen miehen kuolema, koska he ovat jo ylittäneet keskimääräisen elinajanodotteen. Jälleen, kuullostaa ehkä julmalle, mutta näin se vain on. Mutta kaikki nämä liittyvät meissä sitkeästi istuviin oletuksiin ja odotuksiin. Me lähtökohtaisesti oletamme, että ihminen elää n. 80 vuotiaaksi ja kaikki siitä (ns. huonompaan suuntaan) poikkeava on traagista ja odottamatonta. Ja uskoisin, että ihminen elääkin suurimmaksi osaksi siitä lähtökohdasta käsin, että elää vanhaksi; odotetaan eläkeikää, kerrytetään eläkettä, säästetään, "sitten kun" jne. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, on hyvä uskoa (tai toivovansa) pitkään ikään. Ei ole kuitenkaan huono asia tiedostaa jossain mielensä sopukoissa, että yksikään päivä ei silti ole varma. Jos ihminen kuolee nuorena, usein kuulee sanottavan "hänellä jäi elämä kesken". Mitkä asiat elämään "kuuluvat"? Milloin elämä on "valmis"? Tämä on taas oma juttunsa, johon voin myöhemmin palata.

Kuolema on aika äärimmäinen (mutta aina läsnäoleva) esimerkki meidän oletuksistamme. Oletukset liittyvät elämässämme lähes kaikkeen. Myös parisuhteet kariutuvat usein siihen, että meidän odotuksemme tai olettamuksemme eivät toteudu. Mutta onko meillä oikeus olettaa mitään? Ainakaan se ei kannata, sillä emme ole ennustajia. Ja vaikka jokin asia on todennäköistä, se ei tarkoita, että asiat menevät aina sillä tavalla. Aina löytyy myös käyrästä poikkeavia tapauksia. Kaikki on mahdollista. Mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sitä elämä on. Kaikkea odottamatonta tapahtuu.

Mutta se, mikä tässä on hyvä asia, on se, että me itse olemme lopulta vastuussa omista odotuksistamme ja oletuksistamme (ja jotka olemme ihan itse omissa päissämme muodostaneet). Älä oleta mitään! Älä odota mitään! Suhtaudu jokaiseen hetkeen ja tapahtumaan avoimesti ja ainutlaatuisena kokemuksena. Ollaan kiitollisia niistä päivistä joita olemme saaneet elää ja joista olemme saaneet nauttia läheistemme kanssa, sillä huomista ei ole luvattu kenellekään. Ollaan kiitollisia kaikista niistä asioista joita olemme saaneet kokea, sillä kukaan ei ole luvannut meille uusia kokemuksia. Vaikka näiden asioiden ajatteleminen saattaa aiheuttaa ahdistusta, mutta kun ne lopulta oikeasti oivaltaa, tulee käsittämätön vapauden tunne. Meidän itse itsellemme asettamat odotukset ja olettamukset aiheuttavat meille enemmän ahdistusta ja kärsimystä. Kun ymmärrämme, miten jokainen hetki on lahja ja uusi ainutlaatuinen hetkensä (vaikka saattavat usein toistua samankaltaisina päivästä toiseen), ilman lupausta mistään, näemme elämän aivan uusin silmin!   

Rakkaudella

💖💖💖

P.S. En sano, että odotuksista ja oletuksista irtipäästäminen olisi helppoa, sillä ne ovat hyvin syvälle juurtuneita ajatusrakennelmia. Mutta jo niiden olemassaolon tiedostaminen on iso askel. Harjoittelun voi aloittaa pienestä, esim. luopuminen odotuksista jonkin elokuvan suhteen; kun aloitat elokuvan katselun, tee se avoimin mielin. Jos sinulla ei ole mitään odotuksia ko. elokuvan osalta, voit vaikka yllättyä positiivisesti.

Toisten "hetkauttavat" mielipiteet osoittavat omiin epävarmuuksiimme

Meillä on roskakatos aika kaukana (lyhintä reittiä n. 200 askelta). Silloin kun laiskottaa ja haluan lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, vien roskat samalla kun lähden käyttämään koiraa ulkona. No tietysti näinhän monikin tekee; nappaa roskapussin kainaloon mennessään, mutta nyt tarkoitan lähinnä lajiteltavia roskia, jotka ovat meillä tilan ahtauden vuoksi vain yhdessä ja samassa roska-ämpärissä. Otan siis ämpärin mukaan, vien roskat ja jatkan ulkoilua roskaämpäri kädessä. Ensimmäisillä kerroilla (vuosia sitten) vähän hävetti ja mieleen tuli monelle niin tuttu ajatus "mitähän ihmisetkin ajattelee ku näkee että toi kävelee täällä roskiksen kanssa". Mutta viimeksi huomasin, että hyvä että edes muistin koko ämpäriä kädessä vaikka joku olisi tuijottanutkin. Mistä tässä on kyse?

Huomasin ymmärtäväni seuraavan asian.

Silloin kun meitä "hävettää" tehdä jotain ja mieleen tulevat nuo "mitä ihmisetkin ajattelee" -ajatukset, onkin kyse meistä, ei muista ihmisistä. Silloin kun mietimme, voimmeko tehdä jotain muiden mielipiteiden takia, kyse onkin meidän omasta epävarmuudestamme itseämme kohtaan. Meillä ei ehkä ole täysin kotoisa olo tuon asian kanssa. Kun rupesin miettimään tätä, niin huomasin sen olevan juuri näin. Alussa kun olin epävarma roskiksen kanssa ulkoilusta, mieleeni tuli muiden ihmisten mielipiteet. Mutta siinä vaiheessa kun juttu oli itselleni jo ihan tuttua touhua, en enää ajatellut asiaa, eikä toisten mahdollisilla mielipiteillä enää ollut väliä. Toisin sanoen, kun olin itse sinut tämän asian kanssa, ei toisten mielipiteet enää merkanneet mitään. Ja todellisuudessahan tämä muutoinkin oli todennäköisesti vain omaa kuvitelmaani, koska suurimman osan ajasta ihmiset keskittyvät omiin asioihinsa, eikä heitä toisten asiat jaksa kiinnostaa (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta). 

Tässäkin asiassa on totta, että asioita voi muuttaa muuttamalla itseään, ei muuttamalla toisia. Emme voi vaikuttaa siihen, mitä toiset ajattelevat ja toisaalta se on ihan sama mitä jokainen omassa päässään kelailee. Mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä itse teemme ja ajattelemme. Monelle vanhemmalle on varmasti tuttua se, että lapsi haluaa laittaa esim. jonkin rooliasun tai muun erikoisemman vaatteen vaikkapa päiväkotiin tai kauppareissulle. Lapsesta siinä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin hän on ylpeä asustaan (samalla kun vanhempi on punaisena häpeästä vieressä ja yrittää selitellä muille aikuisille tätä asiaa "no kun lapsi ITSE välttämättä halusi pukeutua näin..."). Lapselle ei ole kehittynyt vielä sitä valitettavaa ominaisuutta, että tarvitsemme toisten hyväksyntää omille asioillemme. Heillä ei ole aikuisille tuttua epävarmuutta. Jossain iässä nämä ominaisuudet alkavat heräämään, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, toisilla vahvempina kuin toisilla. Joillakin harvoilla onnekkailla ei ehkä koskaan. 

Silloin kun itse arvostelemme toisissa jotain asiaa tai kun olemme epävarmoja omasta toiminnastamme, meissä herää toisten meihin kohdistaman arvostelun pelko. Mutta silloin kun olemme varmoja omasta toimistamme, voimme kulkea ja tehdä mitä vain, eikä toisten mielipiteet meitä hetkauta (toki toistuvat mollaukset ja haukkuminen ovat varmasti siitä huolimatta väsyttävää,  epämiellyttävää ja toisinaan jopa raskasta), emmekä silloin myöskään puutu toisten tekemisiin. Kun on sinut itsensä kanssa, on sinut myös muiden ihmisten ja maailman kanssa. Olemme vapaampia toimimaan ja tekemään omien todellisten mieltymystemme mukaan, kun meidän ei tarvitse ajatella toisten mielipiteitä. Meille ihmisille on iskostettu päähän, että valtaväestön tekemät asiat ovat "normaaleja" ja kaikki siitä poikkeava on epänormaalia. Vaikka kuka sen määrittelee? Kyse on vain tilastoista. Eikä se katso sitä, etteikö vähemmistöön kuuluva asia voisi olla normaalia, se on vain toisenlainen kuin suurin osa. Löysin äskettäin viisiapilan. Äkkiä voisi ajatella, että se on "epänormaali". Mutta kuka määrittelee, että 3-apila on normaali ja muut siitä poikkeavat ovat epänormaaleja? 4-apilat ja 5-apilat ovat vain toisenlaisia kuin valtaosa apiloista, ei siinä sen kummempaa, ei ole normaalia tai epänormaalia. On vain todennäköisyyksiä, joista poikkeaminenkin on normaalia, se on vain toisenlaista, joka sekin kuuluu elämään. 

Jos siis haluat kulkea talvella shortseissa, pitää ihastuttavaa päivänkakkarahattua, elää "hippinä", kävellä takaperin, sisustaa kotisi merirosvolaivaksi, värjätä hiuksesi siniseksi tai mitä tahansa tavanomaisesta (tilastollisesta todennäköisyydestä) poikkeavaa keksitkään (KAIKKI on mahdollista!) niin anna mennä! Pääasia, että olet itse sinut tekemäsi asian kanssa. Jos haluat pitää upeaa kakkaemoji hattuasi (en tiedä onko tällaisia??), mutta mietit, mitä toiset ajattelee, niin paras tapa on vain alkaa käyttämään sitä ja näin totuttelet itsesi asiaan; laita hattu ensin metsäretkelle, sitten hiljaiseen aikaan kadulla ja lopulta et enää muista, että sinulla on päässäsi jotain, joka muistuttaa koiran läjää. Muistat asian vasta sitten, kun joku vastaantuleva lapsi osoittaa päätäsi ja nauraa. Siinä vaiheessa naurat jo mukana ja olet ylpeä lakistasi! 

Kertauksen vuoksi: Kun itse olet ok tekemäsi asian ja itsesi suhteen, toisten mielipiteet menettävät merkityksensä. Toisten sinuun vaikuttavat mielipiteet näyttävät vain omat, itseesi kohdistuvat epävarmuutesi, joihin voi itse vaikuttaa. Niin kauan kuin olet itse epävarma ja tuomitseva omia tapojasi tai ominaisuuksiasi kohtaan, toisten niihin kohdistamat mielipiteet satuttavat. 

Rakkaudella 💖💖

Käsitteet vs totuus

Edellisessä tekstissä lupasin kirjoittaa lisää käsitteistä. Sivusin hieman sitä, kuinka erilaiset käsitteet voivat aiheuttaa väärinymmärryksiä ja ristiriitoja. Olemme todella tiukasti kiinnittyneet käsitteisiin, sanoihin. Kielellä on suuri, merkittävä tarkoituksensa ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Ilman kieltä, kaikki olisi aika paljon haasteellisempaa, tai no, ainakin erilaisempaa. On olemassa vahvoja kommunikointi tapoja ilman sanojakin, mutta en mene siihen tässä, vaan keskityn sanoihin, käsitteisiin.

Lapsesta asti meidät ikäänkuin synkronoidaan omaan äidinkieleemme. Meille opetetaan mikä sana tarkoittaa mitäkin. Meille näytetään luppakorvaisen, ruskean, nelijalkaisen otuksen kuvaa, jolla roikkuu perässä "naru" ja kerrotaan, että tämän on "koira". Toki, jotta pystyin kuvailemaan tuon kuvan sanoin, minulla ja sinulla täytyy olla yhteisymmärrys myös sanoista "luppakorva", "ruskea" jne. Helpompaa olisi ollut, jos olisin laittanut tähän pelkän kuvan koirasta. Heti nähtyäsi tuon kuvan, olisi mieleesi tullut ehkä sana koira, lemmikki, kyseisen koirarodun nimi tai jotain muuta. Riippuen katsojasta. Jos sanon, että kuvaile "koira", jokaisella voi tulla mieleen erilaiset määritelmät, riippuen minkälainen koira on tutuin. Jo tästä voidaan huomata, että sanat eivät ole yksinkertaisia. Jo vanha sanonta sanoo, että "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Tähän sisältyy enemmän viisautta kuin voisi uskoakaan. Meillä on muodostunut mieliimme tietty yleiskuva jokaisesta käsitteestä, mutta yksityiskohdat voivat vaihdella suurestikin ihmisestä riippuen. Sana "auto" herättää toisessa mielikuvan pienestä Fiatista, ja toiselle monsteriautosta.

Käsitteet ovat siis hyödyksi, kun kommunikoimme toistemme kanssa. Mutta niillä on kuitenkin nurja puolensa; ne rajoittavat meidän mahdollisuuttamme nähdä asioita niin kuin ne oikeasti ovat. Lisäksi ne aiheuttavat ristiriitoja, ja usein ihan suotta. Kuvitellaan tilanne, jossa taivaalla lentelee iso lintu. Kolme ihmistä katselee sitä, joista ensimmäinen sanoo "tuolla lentää haukka" ja toinen on sitä mieltä, että se on korppi ja kolmas näkee kotkan. Siinä sitä sitten keskustellaan asiasta ja lähes riidellään siitä, kuka on oikeassa ja mikä lintu se oikeasti on. Totuus on, että siellä lentää se mikä lentää. Sillä, miksi sitä ihminen kutsuu, ei ole mitään merkitystä sen totuuden kanssa, mikä se on. Ihmisellä on pakonomainen tarve määritellä ja sanoittaa kaikki näkemänsä sen sijaan, että tyytyisi vain ihailemaan tuota olentoa (tai mikä asia sitten onkaan kyseessä, mutta puhun nyt vielä siitä isosta linnusta). Me näemme sen mitä näemme, joku näkee ison linnun, joku pienen. Joku näkee mustaa, joku harmaata. Joku näkee terävän nokan, joku tylpän. Mutta millään näillä ei ole MITÄÄN merkitystä sen kannalta, mikä tuo oikeasti on. Voisimme vain hiljaa ihailla tuota liitelevää olentoa taivaalla, sillä ennen ensimmäistäkään ajatusta asiasta, olet jo havainnut, mikä se on. Aina ei ole tarvetta käsitteelle.

Sanat voivat myös johdattaa harhaan. Meillä on lukematon määrä sellaisia käsitteitä, jotka tarkoittavat eri ihmisille eri tilanteissa eri asiaa. Se voi olla "kukka", "kohta", "lämmin", "mukava" tai "sohva". Näiden sanojen jälkeen jokaiselle tulee mieleen eri asia. Jotta voitaisiin tarkemmin määritellä joku käsite, siihen pitää liittää tarkentavia sanoja, kuten väri. Tällöin voidaan päästä lähemmäs sitä asiaa, mitä joku toinen tarkoittaa. Montako riitaa tiedät syntyneen siitä, että toisen "kohta" on 15 minuuttia ja toisen 1 tunti? Mutta emme voi syyttää näistä ketään, sillä meillä on erilainen kartta tai mielenmalli päässämme (tästä hieman edellisessä tekstissä) kuin toisilla. Jokainen käsitämme asiat omalla tavallamme. Mutta on usein tilanteita, joissa käsitteellä ei edes ole väliä, esim. juuri silloin, kun katselemme lintua taivaalla. Toisaalta, joskus tarvitsemme hyvinkin tiukat määritelmät, jos esim. pyydämme toista tuomaan kaupasta jotain. Silloin on toivottavaa, että sekä pyynnön esittäjällä, että toteuttajalla on suhteellisen samanlaiset mielen kartat pyynnön kohteen osalta, jos toiveena on tuoda kaupasta vaikkapa suklaata; onko kyseessä pähkinäsuklaa, tummasuklaa, maitosuklaa, levy, patukka jne.

Oletko koskaan ajatellut, kuinka meillä on tarve sanoittaa kaikki? Tämä oli taannoin huikea oivallus itselleni. Jos menemme uimaan ja vesi on kylmää, tunnemme sen VÄLITTÖMÄSTI, kun astumme veteen. Eikä tähän tarvita sanoja. Silti, heti kohta ajatus tulee perästä ja toteaa "hui, onpas kylmää vettä" ja jos meillä on kaveri vieressä, sanomme varmuuden vuoksi vielä hänellekin "hui, onpas kylmää vettä". Ja kaikki nämä sanat vain toteavat sen, mikä havaitsimme välittömästi veteen astuessamme, ennen kuin ajatus edes kerkesi hommaan mukaan (tämä perusteella olemme kaikki vähän hitaasti käyviä, sillä ajatus tulee aina viiveellä itse kokemukseen nähden, tarkkailepas tätä!).

Emme lopulta tarvitse sanoja kokeaksemme tämän maailman ja elämän sellaisena kuin se on. Se kaikki tapahtuu ja on niin kuin on ilman meidän sanojamme ja käsitteitämmekin. Sanat toki helpottavat asioita, mutta on erehdys joutua sanojen vangiksi, saatikka riidellä niiden vuoksi. Yksi tuttu esimerkki lienee sana "Jumala". Kuinka paljon käydään sotia, taisteluja, tappeluita ja riitoja sen vuoksi, mitä "Jumala" kenellekin merkitsee. Toisille se on Allah, toisille Buddha, toisille Äiti maa, toisille universumi jne. Lopulta, ihan lopulta, uskoisin kyseessä olevan kuitenkin lähes sama asia; jokin korkeampi voima, joka vaikuttaa kaiken taustalla (toki tarkempia määritelmiä on varmasti jälleen kaikilla omansa). Mutta silti kaikki haluavat sanoa oman käsityksensä asiasta ja taistella sen puolesta. Vaikka yksinkertaisinta olisi katsella tätäkin asiaa kuin sitä taivaalla lentävää lintua; se on, joka se on, riippumatta siitä mikä nimi me sille annetaan ja kuinka me se määritellään. Totuutta ei voi kukaan muuttaa.

Voiko täydellistä totuutta koskaan kuvata sanoin?

Rakkaudella 💖💖

Voiko toisen ihmisen tuntea?

"Tunnen sut läpikotaisin, kuin omat taskuni!" tai "En olisi hänestäkään ikinä uskonut, että hän tekee noin!"

Oletko kuullut sanottavan näin, tai sanonut jopa itse jostain läheisestäsi? Vaikka me kuvitellaan tuntevamme joku ihminen "läpikotaisin", niin voidaanko me kuitenkaan tuntea, siis todella tuntea toinen?
Mitä me tällöin tiedämme tuosta ihmisestä? Hänen käyttäytymistapansa, ulkoiset maneerit, mieltymykset, ehkä jotain ajatuksia. Lähinnä sitä, mikä heijastuu ihmisestä ulospäin sanoin ja teoin. Voidaan me tietää toisesta ihmisestä hyvinkin paljon, mutta voidaanko me kuitenkaan OIKEASTI tuntea tuo ihminen?

Kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin ei! Kun ajattelet itseäsi, onko sinulla tunne siitä, että joku ihminen tuntee sinut täysin? Että on joku, joka tietää tasan tarkkaan mitä ajattelet ja tunnet milloinkin, mitä ja miten koet ulkoiset sekä sisäiset asiat. Omalta osaltani olen sitä mieltä, että edes läheisimmät ihmiset eivät tunne minua juurikaan. Toki mitä enemmän sanoitan asioita läheisilleni, sitä parempi mahdollisuus heillä on oppia tuntemaan minut. Mutta sanat eivät sittenkään riitä kertomaan kaikkea, omaa kokemusmaailmaani. Unet ovat tästä hyvä esimerkki: Kun yritän aamulla selittää toisille jotain näkemääni upeaa unta josta olen haltioissani, voin kertoa vain ulkoiset puitteet, siis mitä unessa konkreettisesti tapahtui, mutta en millään saa sanoitettua niitä tuntemuksia ja ilmapiiriä, joka unessani vallitsi, joita en osaa selittää ja sanoittaa edes itselleni.

Myös elämässä on lukemattomia tällaisia asioita, joita me ei vain voida selittää toisille vaikka parhaamme yritämmekin. Ja senkin jälkeen vastaanottavan ihmisen omat ajatusmallit vaikuttavat siihen, miten hän tuon asian ottaa ja ymmärtää. Meillä jokaisella on täysin oma, henkilökohtainen ns. mielenmalli, ikään kuin kartta, jonka mukaan suunnistamme ts. ymmärrämme, aistimme ja koemme asiat. Ja tämä malli on jokaisella täysin yksilöllinen. Kahta samanlaista mielenmallia ei maailmasta löydy, jolloin meidän on turha kuvitella, että toinen ihminen ymmärtää meidän kokemamme asiat juuri täsmälleen samanlaisena kuin me itse. Maailma on siis täysin subjektiivinen kokemus. Ei tarvita sen kummempaa esimerkkiä kuin värit: miten värit merkitsevät jokaiselle eri asiaa. Joku näkee vihreää, joku turkoosia, joku sinistä ja näistäkin vielä lukemattomat eri sävyt. Jos pyydät puolisoasi ostamaan punaista tapettia, sinulla on omassa mielessäsi jokin tietty punaisen sävy. Sitten kun puolisosi tulee "punaisen" tapetin kanssa kotiin, raivostut, koska eihän tuo ole yhtään sellainen punainen kuin itse ajattelit. Ja näitä tilanteita elämässä riittää, jolloin tulee eripuraa ja jopa tappelu siitä, kun ihmiset näkevät ja kokevat asiat erilaisina, koska emme tunne toisiamme.

Me ei siis voida tuntea toista ihmistä koskaan täysin. Sanotaan, että ihmisellä on 60 000 ajatusta päivässä. Kuinka monta niistä ehditään sanoa ääneen? Vain murto-osa, vaikkakin suuri osa näistäkin ajatuksista on samoja kuin aiempina päivinä. Tällöin sanomatta jää valtava määrä asioita ja ajatuksia jo yhdessä päivässä. Me ei voida millään tietää, mitä toinen ihminen ajattelee ja kokee kullakin hetkellä, jollei tietysti olla ajatustenlukijoita, mutta ajatustenlukijakaan ei varmaan saa kosketusta toisen ihmisen tunteisiin, joita me koemme koko ajan (tai en tiedä, koska en ole ajatustenlukija). On niin paljon asioita, joita me koemme ja tunnemme päivittäin, mutta joita ei voi millään pukea sanoiksi. Nämä jäävät vain omaksi tiedoksi, vaikka koittaisikin jakaa niitä toisille.

Kun oivalsin tämän itse, se oli hetken aikaa oikeastaan jonkinlainen järkytys:" Kukaan, siis kukaan, ei oikeasti tunne kuka ja millainen mä olen!". Mutta hetken aikaa asiaa ajateltuani, se muuttui oikeastaan helpotukseksi. Arjessa ja etenkin parisuhteessa on niin paljon ristiriitatilanteita, jotka johtuvat siitä, että me kuvitellaan tuntevamme toisemme, mutta todellisuudessa emme kuitenkaan tunne. Tämän tiedostaminen auttaa avaamaan monia asioita. Kaikista hankalampia käsitteitä ovat termit kuten kohta, ajoissa, pian, heti, iso, pieni, paljon, vähän, huono, hyvä... Siis lukematon määrä sanoja, joilla ei ole mitään absoluuttista totuutta (oikeastaan aika harvalla asialla tai sanalla on sellainen absoluuttinen totuus, että se olisi kaikille totta, täysin samanlainen). On niin paljon asioita ja käsitteitä, jotka me voidaan ymmärtää toisin. Meillä jokaisella on vain oma karttamme ja "sanakirjamme" joka poikkeaa aikalailla toisten vastaavista. Joidenkin kanssa sisäiset kartat ovat lähempänä omiamme kuin toisten, ja tästä tulee varmasti tunne siitä, että on jonkun kanssa samalla "aaltopituudella" tai kun toinen "täydentää lauseeni". Mutta sittenkään, kun meillä ei ole pääsyä toisen mieleen tai sieluun, emme voi koskaan oppia tuntemaan toisiamme täydellisesti. Kun toinen ihminen toimii tietyllä tavalla, etenkään ilman avaavaa keskustelua voimme vain yrittää heittää hyviä arvauksia siitä, miksi hän toimi niin kuin toimi. Ajatuksia ja motiiveja toiminnan taustalla on lukemattomia, emmekä voi arvata niistä kaikkia, vaikka olisimmekin hyviä näkemään asioita monelta eri kantilta. Paras tapa suhtautua meidän mielestämme "omituiseen" käyttäytymiseen on ajatella, että hänellä on oma karttansa, jonka mukaan toimii, mutta meidän karttamme ei voi sitä ymmärtää ja se on ok. Toisella ihmisellä on varmasti perusteet ts. mallinsa jonka vuoksi valitsee (tämä valinta on usein tiedostamatonta tai oikeastaan ei valinta ollenkaan, vaan mielenmallin tuottama toimintatapa) tietyn tavan toimia.

Tämän ymmärtäminen, ettemme voi tuntea toista ihmistä koskaan täysin, voi tuoda helpotusta elämään. On ihan ok, ettemme tunne toisiamme täysin, voimme silti elää sovussa. Ja etenkin juuri silloin sovussa eläminen on helpompaa kun ymmärrämme, että jokainen meistä ajattelee, kokee ja tuntee omalla tavallaan.

💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫

Seuraavalla kerralla paneudun lisää jo tässäkin tekstissä käsittelemiini erilaisiin käsitteisiin, jotka liittyvät hyvin paljon ihmisten väliseen kommunikointiin ja toisten ihmisten ymmärtämiseen. Samalla palaan vielä hieman tähän aiheeseen, miksi toisen täydellinen tunteminen on lähes mahdotonta.