Mielensä pahoittamisesta ja tunteista

Kävin muutama viikko sitten meditaatio- ja rentoutusohjaajan koulutuksen. Koulutus oli todella antoisa ja antoi eväitä niin omien asioiden työstämiseen kuin muidenkin auttamiseen. Yhtenä päivänä meillä oli ns. tunnekoulutusta. Ensin ajattelin, ettei tämä ole itselleni se ajankohtaisin kiinnostuksen kohde, mutta nyt kun olen tutustunut asiaan paremmin, olen oivaltanut (pykälää syvemmin), että tunteet on aika olennaisia oman elämämme kannalta. Ja jos haluamme voida hyvin ja elää onnellista elämää, tunteisiin kannattaa kiinnittää huomiota. Ne kertovat aina jostain, jota meidän sisällämme on. Niiden peitteleminen ja kieltäminen voivat johtaa meidät kauas omasta itsestämme ja sillä voi olla pahojakin seurauksia. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Antti Pietiäisen kirjan Tunne, Antitunne, Perimä - johdatus tunteiden dynamiikkaan. Aivan loistava teos kenelle tahansa. Opettaa ymmärtämään sekä omia että toisten toimintaa ja reaktioita. 

Tähän liittyen kiinnitin huomiota jonkun julkisuuden henkilön kommenttiin siitä, kuinka hän ihmettelee tätä nykyistä mielensä pahoittamisen kulttuuria. Täytyy sanoa, että samaa olen ihmetellyt minäkin. Mikä ihme siinä on, että mitään ei kärsi enää sanoa tai tehdä, kaikki kolahtaa johonki. No, itselläni on erityisherkkänä hieman kokemusta asiasta 😜, joten on jonkinlaista perspektiiviä aiheeseen. Sain nykyisen suhteeni alussa kuulla, kuinka minulle ei kärsi sanoa mitään kun heti pahoitan mieleni. Toisaalta toin ymmärrystä myös miehelleni siitä, miten tällaisia ihmisiä vain on, jotka loukkaantuu. Ja itsekin kuvittelin että "mä vaan oon tämmönen!". Nyt vuosien opiskelun ja itse tutkiskelun jälkeen näen asiat onneksi jo toisin. 

"Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa". Minusta aina vain parempi ja parempi sanonta ja pätee erittäin hyvin nykyiseen mielensä pahoittamisen kulttuuriin. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että jos jokin asia kolahtaa ja aiheuttaa tunnereaktion, tähän kannattaa ilman muuta kiinnittää huomiota. Ei niin, että aletaan syyttämään toista epäsopivasta käyttäytymisestä. Aiheutunut tunne on mitä mainioin opas kertomaan jotain meistä. Miksi suutuin/pahoitin mieleni? Mitä minussa on sellaista, joka aiheutti tällaisen reaktion? Onko tämä jäänne/muisto jostain vanhasta tilanteesta? Jne. Olen sitä mieltä, että mikään asia ei voi pahoittaa mieltä, jos sisällä on kaikki tasapainossa ja kunnossa, viimeistä sopukkaa myöten (mutta tämä työ on todella haastavaa!). Silloin, kun on täysin sinut itsensä kanssa, uskaltaa olla aidosti oma itsensä, on käsitellyt kaikki menneisyyden möröt ja tunnelukot. Silloin ei ole mitään pintaa josta tuo "kalikka" pääsee kimpoamaan ja aiheuttamaan tunnereaktion, vaan se vain ikään kuin solahtaa meidän lävitsemme ilman suurempaa draamaa. Tuo loukkaus ei saa meistä tarttumapintaa. Se mihin loukkauksen ja mielensä pahoittamisen kalikka kalahtaa ovat juuri nuo käsittelemättömät tunteet ja asiat, jotka huutavat esiin tuloa kolahduksen myötä. 

Mielensä pahoittamisen kulttuuri voi siis osittain yksinkertaisesti johtua käsittämättömästä määrästä erilaisia traumoja ja käsittelemättömiä asioita ja tukahdutettuja tunteita, joita kannamme jopa sukupolvien ajan mukanamme. Kulttuurimme vain on sellainen, että aitojen tunteiden näyttäminen ei useinkaan ole sallittua ja se johtaa tähän tilanteeseen jossa nyt ollaan. Myös lapset ja nuoret voivat huonosti, aikuisilla se vain voi näyttäytyä mm. ihan käsittämättömänä mielensä pahoittamisena. Luin juuri seiska-lehden otsikon: "Nyt suuttuvat kaikki! Kanarialla viihtyvä Frederik 74, vertaa häpeilemättä ihania senoritoja suomalaisnaisiin".  😄 Ihan "ammattimielessä" kävin lukemassa jutun 😉. Siellä Frederik kertoi kuinka espanjalaiset naiset ovat kauniita, hoikempia, tulisempia jne. Lähinnä itseäni alkoi naurattaa, siis tuo ensimmäinen lause "Nyt suuttuvat kaikki!" Mikä lause voisi paremmin kuvata tätä nykyistä mielensä pahoittamis kulttuuria? Mitä se kertoo suomalaisista naisista (seiskan oletus siis, tai ainakin toimittajan), jos me suutumme siitä, että joku tyyppi sattuu pitämään espanjalaisia naisia jotenkin parempina kuin suomalaisia. Antaa hänen pitää, jokaisella on omat mielipiteensä ja viehtymyksensä kohteet. Varmasti hyvinkin monen mielestä maailmalla on parempia naisia kuin Suomessa (ja toiset taas vannovat suomalaisten naisten nimeen!). Ja kuka sitä on edes pätevästi yleistämään, jos ei ole tavannut jokaista suomalaista naista. Mutta jokaisella on omat näkemyksensä asioista ja jokainen toimii omista lähtökohdista. Ei meidän kannata loukkaantua toisten sanomisista tai tekemisistä. Ja jos loukkaannumme, on se huomion arvoinen asia ja voi opettaa meistä itsestämme jotain. Jos olisin suuttunut Frederikin kommentista, todennäköisesti itse ajattelisin itsestäni jotain asiaan liittyvää negatiivista, jonka tuo juttu paljastaa ja laukaisee minussa. Minussa olisi siis joku kohta, johon tuo "kalikka kalahti" ja se vaatii korjaamista. Tuollainen asia voisi olla esimerkiksi se, että en hyväksyisi omaa kehoani sellaisena kuin se on ja kadehtisin toisten hoikkia ja kauniimpia vartaloita.   

Mielestäni useissa mielensä pahoittamis jutuissa huomio kiinnitetään ihan väärään asiaan, jos asiat halutaan saada aidosti korjattua. Huomio kiinnitetään toisen ihmisen tai tahon loukkaavaan käyttäytymiseen ja rangaistaan siitä. Mutta aina tulee uusia ja uusia loukkaajia, jos ihminen ei käänny sisään päin ja hoida asioita sieltä käsin, niitä asioita jotka sallivat loukkaantumisen ja mielensä pahoittamisen. Sen sijaan, että lätkimme laastaria päälle, tulisi kiinnittää huomiota syyhyn, mikä reaktion aiheuttaa ja alkaa hoitamaan sitä. Myös yhteiskunnan tulisi nähdä tämä, jotta se voi tarjota apua siellä saralla eikä vain jaella rangaistuksia ja laatia uusia säädöksiä loukkausten estämiseksi.

Tarkennukseksi vielä, etten tarkoita näillä asioilla oikeasti ja vakavia väärinkäytöksiä ja rikollista toimintaa. Sellaista ei tietenkään tule sallia. Mutta maailma on täynnä asioita joista me voimme pahoittaa mielemme ikään kuin turhaan, millä ei lopulta ole mitään merkitystä (jos joku haukkuu vaikkapa läskiksi, voi joko todeta, että kyllä, niin olen tai sitten tiedän itse sisimmässäni etten sitä ole, joten antaapa toisen olla mitä mieltä on). Asiaan tuo vielä haastetta se, että jokainen tulkitsemme näkemäämme ja kuulemaamme omasta sisäisestä kartastamme käsin. Voi hetken miettiä esim. tilanteita, joissa joku on julkisuudessa sanonut jotain, jota ei ole tarkoittanut edes pahalla. Sitten jutun kuulee joku, johon se kalahtaa jostain henkilökohtaisesta syystä ja nostaa metelin asiasta, aiheuttaen asian sanojalle kohtuutontakin kärsimystä ja kohua (vaikken paljon uutisia seuraa, niin tämänkaltaisten juttujen kuulemiselta ei voi välttyä).  Emme kuitenkaan lopulta voi vaikuttaa toisten toimintaan, voimme vaikuttaa aidosti vain ja ainoastaan itseemme. Meidän tulisi pitää parempaa huolta itsestämme ja pyrkiä vapautumaan kaikista jopa ja etenkin tiedostamattomista lukoista sisimmässämme. Kiinnitetään huomio siis ulkopuolemme sijaan sisimpäämme! 💗💗   

Rakkaudella,

Noora

   

PS. Oma elämä on helpottunut valtavasti, kun on tehnyt nämä oivallukset, vaikkakin sisäistä työtä on tehtävänä vielä paaaljon ja lukkoja avattavana. Mutta jo pelkkä tiedostaminen auttaa. Nykyään oikein toivon, että mies sanoisi jotain mistä ennen olen vetänyt herneen nenään, jotta pääsen näin paremmin tutustumaan itseeni 😄 Ja vielä kerran, suosittelen todella tuota alussa mainitsemaani kirjaa, se voi auttaa näkemään tämänkin tekstin toisella tavalla 😉

PPS. Jos tämä teksti aiheutti jotain negatiivisia tunteita, se voi olla opin paikka ja kannattaa kääntyä tuohtumuksen sijaan sisäänpäin, miksi tämä loukkasi? Mitä minussa on sellaista ehkä käsittelemätöntä, joka aiheutti tämän reaktion 💖. 

Mitä erityisherkkyydestä voi oppia?

Olipa kerran... tai siis kotiimme tuli ajankohtaiseksi hankkia jääkaappi. Asia laitettiin jalalle jo vuosi sitten, mutta homma ei mennytkään niin kuin Strömsössä (monista seikoista johtuen) ja asian monimutkaisuuden takia homma jäi hoitamatta. Kunnes hankinta ajankohtaistui jälleen vanhan jääkaapin vedellessä jo viimeisiään. Tällä kertaa homma eteni ihan hyvin (kun oli jos vuosi sitten hankittua pohjatietoa), mutta silti vatsanpohjassa oli jokin kutina siitä, että iloitsen asiasta täysin vasta sitten, kun uusi kaappi on täysin asennettu ja käytössä... no kuinkas sitten kävikään? Paha aavistus osui oikeaan ja homma kosahti loppumetreillä, kun asentaja kaivoi alkuvalmistelujen jälkeen oven paketista: ovi ei ollut sen värinen kuin olin mielestäni tilannut. Selvittelyjen jälkeen "syyllistä" ei ole selvinnyt, tilauksen vastaanottaja oli jostain syystä merkinnyt muistiinpanoihinsa eri värin, jota menin tilaamaan, huolimatta siitä, kuinka kertasin ja kertasin tuota asiaa ja varmistelin hintaa tuolle valitulle värille. Tässä huomaa hyvin, mikä merkitys on sillä, että ihmiset puhuvat "samaa kieltä". Kommunikointi on yllättävän vaikeaa, sillä jokainen kuulee sen mitä haluaa ja ymmärtää sen miten haluaa. Mutta se siitä!

Kerroin tämän tositarinan vain siksi, koska se kirvoitti paljon ajatuksia ja matkan itseeni. Tarina ei itsessään ole tärkeä. Ensimmäinen asia jota mietin, oli se, että tilasinko näennäisen epäonnistumisen epäilevillä tunteillani ja ajatuksillani, vai oliko jutun lopputulos jo olemassa näennäisessä tulevaisuudessa ja nuo aavistukset/intuitio olivat vain "tietoa" tulevasta? Vai herättikö jo tilaus tilanteessa jokin minussa epävarmuuden siitä, että ymmärsiköhän tyyppi varmasti oikein mitä halusin? Muna vai kana? Kuka tietää? Siinäpä pohdittavaa.

Toinen, laajempi ajatus joka tapahtumasta heräsi, oli oma herkkyyteni. Kirjoittelin tännekin aiemmin erityisherkän päiväkirjaa, kunnes jo aika alkuvaiheessa luovuin siitä, sillä en halunnut "uhriutua" tai leimautua erityisherkäksi, vaikka noita ominaisuuksia minussa on edelleen. No, tässä tapauksessa erityisherkkyyteni nosti päätään, todennäköisesti monien tapahtumien summana, ja reagoin hyvin voimakkaasti; tulee mm. ahdistus, itku ei ole kaukana ("miksi näin piti käydä!"), keho alkaa täristä ja iskee hetkellinen toimintakyvyttömyys, lamaannus. Se on sellainen kokonaisvaltainen "mä en jaksa tätä!" -tunne. Vaikea ihan tarkasti kuvailla. Nämä reaktiot kuullostavat todennäköisesti pahemmalle kuin oikeasti ovat, sillä en usko, että näitä kukaan ulkopuolinen minusta edes huomaa ja usein menee ohi akuutin vaiheen jälkeen. Mutta silti ne ovat siinä hetkessä todella epämiellyttäviä ja iskee tunne, että en jaksa tätä, musta ei oo elämään tässä maailmassa ja yhteiskunnassa, joka on täynnä pahaa ja vastoinkäymisiä toistensa perään. Tuntuu, että tietynlainen paineen- ja stressinsietokykyni ovat heikohkot (toki, nämäkin riippuvat niin tilanteista, ettei voine yleistää kaikkiin tilanteisiin. Jotkut tilanteet laukaisevat reaktioita, jotkut eivät). Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kai sekin on ollut jotain johdatusta, etten ole lakimiesuralle koskaan lähtenyt, sillä en tiedä olisinko kauaakaan kestänyt paineita, joita tuolla alalla aika paljon on. Enkä halua alkaa "kovettamaan" itseäni, eli peittämään sitä mitä minusta kumpuaa.

Mutta käydessäni äsken koiran kanssa metsässä kävelyllä, osasin jo sanoa tälle jääkaappiepisodille kiitos! Sillä se avasi taas monia ovia. Siinä vaiheessa kun tunnistin tuttujen reaktioiden nousevan pintaan, tiesin käydä vastatoimenpiteisiin (sen verran on kaikenlaisista "opinnoista" ollut hyötyä)! Ääni mielessäni kävi tapahtumaa läpi uudelleen ja uudelleen ja mietti minkälaista keskustelua tulen myyjän kanssa käymään asian tiimoilta, puolustelin, syyttelin ja selittelin. Mutta tällä kertaa tunnistin tuon ärsyttävän äänen ja minua alkoi ärsyttämään se, että tuo tapahtuma ärsytti minua. Komensin äänen hiljaiseksi, uudestaan ja uudestaan (sitkeä pirulainen!). Tiedän, että tuo sisäinen dialogi saa epämiellyttävät tunteeni jatkumaan vielä pidempään, joten pyrin siitä eroon (ja tiedän, että tämä saattaa kuullostaa hieman mielenvikaiselta toiminnalta, mutta tiedosti sen tai ei, niin kaikkien sisällä on tuo ääni, joka puhuu jatkuvasti😉). Toisaalta, annoin noiden tapahtumasta heräävien tunteiden olla ja velloa, mutta pyrin olemaan kertomatta tarinaa enää siihen lisäksi (mitä kävi ja miksi ja mitä nyt ja...). Kun olin tunnistanut omat reaktioni ja saanut kiinni tuon ärsyttävän jankkaajan mielessäni aloin miettiä, mitä tämä kertoo minusta ja mitä voin tästä oppia? Ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota?

Huomasin, että ei se olekaan maailma ja sen tapahtumat joita en jaksa. Se olenkin MINÄ, jota en jaksa!! Se loputon määrä sisäistä puhetta; epäilyä, arvostelua, draamaa, valitusta, uhriutumista ja niiden aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita, jotka aiheuttavat pahimmillaan kehollisia tunteita ja reaktioita. TÄTÄ minä en jaksa. Maailma ja sen tapahtumat rullaa ja menee niin kuin menee, mutta ärsyttää nämä omat reaktiot näissä tilanteissa.
Lisäksi pohdin niitä tilanteita, joissa tämä reaktio on voimakkaimmillaan; silloin kun on kyseessä joku epäselvä tilanne, joka vaatii selvittelyä ja spekulaatiota ja ei ole tietoa miten homma päättyy. Mutta silloin kun jokin asia on JO tapahtunut kokonaisuudessaan, silloin sisäinen puheeni ei ole niin voimakas, tai ainakin pystyn selättämään sen paljon helpommin. Esimerkiksi viime viikolla poika unohti hupparinsa Superparkkiin ja kun mentiin sitä seuraavana päivänä etsimään, sitä ei löytynyt. Eli todennäköisesti joku oli laittanut sen omaan laukkuunsa. Ja viime aikoina on tapahtunut muitakin vastaavia asioita, mutta nämä eivät aiheuta suurempia reaktioita, koska se on jotain, joka on tapahtunut eikä sille enää voi tehdä mitään. Silloin asenne "get over it" auttaa nopeasti. Tässä erona on juuri se, että asia oli jo tapahtunut, eikä sille enää voinut mitään. Homma ei vaatinut spekulaatiota, selvittelyä (mitä nyt kyselin asiasta superparkista) eikä ollut epävarmuutta; kadonnut mikä kadonnut! 

Tämän kaiken tuloksena, sen sijaan, että näkisin herkkyyteni enää huonona, yhteiskunnassa toimimista haittaavana ominaisuutena, näen sen avaimena moniin oviin. Herkkyyteni ansiosta erilaiset vastoinkäymiset ovat pakottaneet minut kääntymään sisimpääni, jotta löytäisin helpotusta elämääni ja olooni. Herkkyyteni ansiosta olen kulkenut pitkän matkan henkisellä tielläni, sillä olen halunnut löytää vastauksia kysymyksiin miksi reagoin niin herkästi? Miten selviän tässä maailmassa? Kuka oikeastaan olen? Mikä on kaiken tarkoitus? Miksi olen täällä? Mitä olen tekemässä täällä?

Jos olisin selvinnyt asioista kylmäpäisenä (koko elämäni aikana), en olisi varmaan koskaan lähtenyt tutkimaan asioita. Herkkyyteni on johdattanut minua erilaisiin valmennuksiin ja seminaareihin, viimeisimpänä Henkisen valmentajan koulutukseen ja seuraavaksi meditaatio- ja rentoutusohjaajan koulutukseen, olen lukenut käsittämättömän määrän kirjoja, katsonut videoita, tehnyt harjoituksia ja ties vaikka mitä, vain sen takia, että ymmärtäisin paremmin itseäni, maailmaa ja elämää. Olen siis käsittämättömän kiitollinen kaikista vastoinkäymisistä, vaikka ne eivät siinä hetkessä mahtavilta tunnukaan. Mutta ne ovat johdattaneet tietäni suuntaan, jonka koen tällä hetkellä oikeaksi. Olen tullut pitkän matkan, mutta tiedän, että monta ovea on vielä avaamatta. Minulla on jo aavistus siitä, mistä tässä kaikessa voisi olla kyse. Mutta tiedän myös, että löytääkseni totuuden, minun on luovuttava näistäkin näkemyksistä ja oivalluksista.

Sen sijaan, että mietin kuinka ikinä voin elää tässä maailmassa, joka vaikuttaa minuun niin voimakkaasti herkkyyteni takia, olen kääntänyt asian niin, että mitä kaikkea voinkaan antaa tälle maailmalle herkkyyteni ansiosta. Tämä maailma kaipaa rakkautta ja hyväksyntää ja uskon, että erityisherkät ihmiset on luotu siihen hommaan. Niille on annettu voimakas työkalu, jota työstämällä he voivat tehdä hyvää tässä maailmassa. Erityisherkille on annettu jotain todella arvokasta. Jos tunnistaa itsessään erityisherkkyyden, kannattaa kääntyä kysymään, mitä hyötyä siitä on ja mitä se yrittää minulle kertoa? Ja voisinko käyttää tätä jotenkin hyväksi oppiakseni itsestäni ja elämästä ja antaakseni jotain muille? Tutki, kyseenalaista, ole utelias ja avoin, niin voit löytää ihmeitä sisimmästäsi!! Tärkeää on tunnistaa se ääni sisältä, joka vähättelee ja saa meidät kuvittelemaan, että erityisherkkyys olisi jotenkin huono ominaisuus. Niin kuin joku viisas on sanonut jotenkin näin, että ei se ole sairas joka ei sopeudu tähän yhteiskuntaan, vaan se, joka sopeutuu tähän sairaaseen yhteiskuntaan. Edellisiin teksteihin viitaten, vaikka tuntuisi, ettei sovi joukkoon, ei se katso sitä, että itse olisi epänormaali ja itsessä olisi jotain vikaa, vaan on vain erilainen ja erilaisuuden voi kääntää aina voitoksi, kun oppii näkemään sen oikeasta perspektiivistä.

Rakkaudella
💖💖💖

Odotusten ja oletusten kirous

Tänä vuonna olen jonkin verran seurannut Big Brother -ohjelmaa. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka ajatuksia herättäviä keskusteluja talossa on käyty. Tämäkin teksti sai inspiraationsa eräästä talossa käydystä keskustelusta. Jälleen olen saanut huomata, että kun on avoin kaikelle, yllättäviä asioita voi tarttua mukaan erilaisista tilanteista.

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka odotukset luovat meille kärsimystä ja tuskaa. Mutta tällä kertaa ajatuksia herätti niinkin vakava asia, kuin kuolema. Kuolema on monelle arka asia, asia josta ei voi puhua kevyesti ja jota pelätään. Ja onhan se ymmärrettävää, se on kuitenkin niin lopullinen tapahtuma. Mutta toisaalta, se on lähes ainoa asia tässä maailmassa mikä on täysin varmaa. Jokainen meistä kuolee jossain vaiheessa, toiset ennemmin kuin toiset. Kuolemaan liittyy paljon uskomuksia, jokaisella omansa ja ne voivat määritellä hyvin pitkälle sen, pelkäämmekö kuolemaa vai emme.

Kerroin aiemmassa tekstissä siitä, miten asioita ei oikeastaan voida pitää normaaleina tai epänormaaleina, on vain erilaisia asioita, joiden ilmenemisen todennäköisyys vaihtelee. Ja tämän todennäköisyyden perusteella luokittelemme kuitenkin asiat normaaleiksi tai epänormaaleiksi. Jos joku asia on todennäköisempää kuin jokin toinen, alamme odottaa tämän todennäköisen asian tapahtumista ja jossain vaiheessa pidämme sitä oletuksena, lähes varmana. Ja kaikkea, joka poikkeaa tästä varmimmasta vaihtoehdosta on traagista ja epänormaalia, sillä emme osanneet odottaa sitä. Mielemme on niin lukkiutunut odottamaan tätä kaikkein todennäköisintä tapausta, että olemme lähes kokonaan sulkeneet tietoisuutemme muilta mahdollisilta tapauksilta. Ja mm. tämän vuoksi esim. kuolemaa nuorena pidetään paljon traagisempana kuin vanhana kuolemaa. Vaikka onko kukaan luvannut kenellekään meistä yhtään päivää elinaikaa?
 
Otan esimerkiksi oman koirani. Minulla on vajaan kuukauden päästä 13 vuotta täyttävä (jos hyvin käy) sileäkarvainennoutaja. Kyseisellä koirarodulla keskimääräinen elinikä (ts. todennäköisin aika kuolla) on 9 vuotta. Siihen asti, kun koira eli 9-vuotiaaksi, sitä eleli suht huoletta, eikä kuolemaa odottanut. Jos rakas koirani olisi kuollut ennen tuota ikää, se olisi ollut äärrettömän surullista ja odottamatonta. Nyt kuolema on jo selkeästi lähempänä. Vaikka virtaa vielä riittää, siltikään ei uskalla ajatella kovin pitkälle, sillä koskaan ei tiedä milloin se viimeinen päivä koirani elämässä koittaa. Itselläni on asiasta ikään kuin ajatus, että kaikki päivät yli sen "luvatun" 9:n vuoden on ollut plussaa, eikä kuolema ole enää odottamatonta, jolloin se ei myöskään sen tapahtuessa ole enää niin kauheaa (vaikka ihan varmasti todella surullista, sillä tämä on elämäni koirarakkaus!). Mutta kenen mukaan koiralleni on luvattu ylipäätään 9 vuotta elinaikaa? Tilastojen mukaan? Todennäköisyyksien mukaan? Niinpä niin, mutta oikeasti KUKAAN EI ole luvannut päivääkään. On vain todennäköisyys, josta poikkeavia tapahtumia löytyy aina (ovat siis normaalia sinänsä).

Näin avattuna asia kuullostaa ainakin itsestäni todella hullulle. Mutta niin me ihmiset ihan varmasti suurimmaksi osaksi ajattelemme. Nuoren ihmisen kuolema on todella paljon traagisempaa kuin 84 vuotta ylittäneen naisen tai 78 vuotta ylittäneen miehen kuolema, koska he ovat jo ylittäneet keskimääräisen elinajanodotteen. Jälleen, kuullostaa ehkä julmalle, mutta näin se vain on. Mutta kaikki nämä liittyvät meissä sitkeästi istuviin oletuksiin ja odotuksiin. Me lähtökohtaisesti oletamme, että ihminen elää n. 80 vuotiaaksi ja kaikki siitä (ns. huonompaan suuntaan) poikkeava on traagista ja odottamatonta. Ja uskoisin, että ihminen elääkin suurimmaksi osaksi siitä lähtökohdasta käsin, että elää vanhaksi; odotetaan eläkeikää, kerrytetään eläkettä, säästetään, "sitten kun" jne. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, on hyvä uskoa (tai toivovansa) pitkään ikään. Ei ole kuitenkaan huono asia tiedostaa jossain mielensä sopukoissa, että yksikään päivä ei silti ole varma. Jos ihminen kuolee nuorena, usein kuulee sanottavan "hänellä jäi elämä kesken". Mitkä asiat elämään "kuuluvat"? Milloin elämä on "valmis"? Tämä on taas oma juttunsa, johon voin myöhemmin palata.

Kuolema on aika äärimmäinen (mutta aina läsnäoleva) esimerkki meidän oletuksistamme. Oletukset liittyvät elämässämme lähes kaikkeen. Myös parisuhteet kariutuvat usein siihen, että meidän odotuksemme tai olettamuksemme eivät toteudu. Mutta onko meillä oikeus olettaa mitään? Ainakaan se ei kannata, sillä emme ole ennustajia. Ja vaikka jokin asia on todennäköistä, se ei tarkoita, että asiat menevät aina sillä tavalla. Aina löytyy myös käyrästä poikkeavia tapauksia. Kaikki on mahdollista. Mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sitä elämä on. Kaikkea odottamatonta tapahtuu.

Mutta se, mikä tässä on hyvä asia, on se, että me itse olemme lopulta vastuussa omista odotuksistamme ja oletuksistamme (ja jotka olemme ihan itse omissa päissämme muodostaneet). Älä oleta mitään! Älä odota mitään! Suhtaudu jokaiseen hetkeen ja tapahtumaan avoimesti ja ainutlaatuisena kokemuksena. Ollaan kiitollisia niistä päivistä joita olemme saaneet elää ja joista olemme saaneet nauttia läheistemme kanssa, sillä huomista ei ole luvattu kenellekään. Ollaan kiitollisia kaikista niistä asioista joita olemme saaneet kokea, sillä kukaan ei ole luvannut meille uusia kokemuksia. Vaikka näiden asioiden ajatteleminen saattaa aiheuttaa ahdistusta, mutta kun ne lopulta oikeasti oivaltaa, tulee käsittämätön vapauden tunne. Meidän itse itsellemme asettamat odotukset ja olettamukset aiheuttavat meille enemmän ahdistusta ja kärsimystä. Kun ymmärrämme, miten jokainen hetki on lahja ja uusi ainutlaatuinen hetkensä (vaikka saattavat usein toistua samankaltaisina päivästä toiseen), ilman lupausta mistään, näemme elämän aivan uusin silmin!   

Rakkaudella

💖💖💖

P.S. En sano, että odotuksista ja oletuksista irtipäästäminen olisi helppoa, sillä ne ovat hyvin syvälle juurtuneita ajatusrakennelmia. Mutta jo niiden olemassaolon tiedostaminen on iso askel. Harjoittelun voi aloittaa pienestä, esim. luopuminen odotuksista jonkin elokuvan suhteen; kun aloitat elokuvan katselun, tee se avoimin mielin. Jos sinulla ei ole mitään odotuksia ko. elokuvan osalta, voit vaikka yllättyä positiivisesti.

Toisten "hetkauttavat" mielipiteet osoittavat omiin epävarmuuksiimme

Meillä on roskakatos aika kaukana (lyhintä reittiä n. 200 askelta). Silloin kun laiskottaa ja haluan lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, vien roskat samalla kun lähden käyttämään koiraa ulkona. No tietysti näinhän monikin tekee; nappaa roskapussin kainaloon mennessään, mutta nyt tarkoitan lähinnä lajiteltavia roskia, jotka ovat meillä tilan ahtauden vuoksi vain yhdessä ja samassa roska-ämpärissä. Otan siis ämpärin mukaan, vien roskat ja jatkan ulkoilua roskaämpäri kädessä. Ensimmäisillä kerroilla (vuosia sitten) vähän hävetti ja mieleen tuli monelle niin tuttu ajatus "mitähän ihmisetkin ajattelee ku näkee että toi kävelee täällä roskiksen kanssa". Mutta viimeksi huomasin, että hyvä että edes muistin koko ämpäriä kädessä vaikka joku olisi tuijottanutkin. Mistä tässä on kyse?

Huomasin ymmärtäväni seuraavan asian.

Silloin kun meitä "hävettää" tehdä jotain ja mieleen tulevat nuo "mitä ihmisetkin ajattelee" -ajatukset, onkin kyse meistä, ei muista ihmisistä. Silloin kun mietimme, voimmeko tehdä jotain muiden mielipiteiden takia, kyse onkin meidän omasta epävarmuudestamme itseämme kohtaan. Meillä ei ehkä ole täysin kotoisa olo tuon asian kanssa. Kun rupesin miettimään tätä, niin huomasin sen olevan juuri näin. Alussa kun olin epävarma roskiksen kanssa ulkoilusta, mieleeni tuli muiden ihmisten mielipiteet. Mutta siinä vaiheessa kun juttu oli itselleni jo ihan tuttua touhua, en enää ajatellut asiaa, eikä toisten mahdollisilla mielipiteillä enää ollut väliä. Toisin sanoen, kun olin itse sinut tämän asian kanssa, ei toisten mielipiteet enää merkanneet mitään. Ja todellisuudessahan tämä muutoinkin oli todennäköisesti vain omaa kuvitelmaani, koska suurimman osan ajasta ihmiset keskittyvät omiin asioihinsa, eikä heitä toisten asiat jaksa kiinnostaa (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta). 

Tässäkin asiassa on totta, että asioita voi muuttaa muuttamalla itseään, ei muuttamalla toisia. Emme voi vaikuttaa siihen, mitä toiset ajattelevat ja toisaalta se on ihan sama mitä jokainen omassa päässään kelailee. Mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä itse teemme ja ajattelemme. Monelle vanhemmalle on varmasti tuttua se, että lapsi haluaa laittaa esim. jonkin rooliasun tai muun erikoisemman vaatteen vaikkapa päiväkotiin tai kauppareissulle. Lapsesta siinä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin hän on ylpeä asustaan (samalla kun vanhempi on punaisena häpeästä vieressä ja yrittää selitellä muille aikuisille tätä asiaa "no kun lapsi ITSE välttämättä halusi pukeutua näin..."). Lapselle ei ole kehittynyt vielä sitä valitettavaa ominaisuutta, että tarvitsemme toisten hyväksyntää omille asioillemme. Heillä ei ole aikuisille tuttua epävarmuutta. Jossain iässä nämä ominaisuudet alkavat heräämään, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, toisilla vahvempina kuin toisilla. Joillakin harvoilla onnekkailla ei ehkä koskaan. 

Silloin kun itse arvostelemme toisissa jotain asiaa tai kun olemme epävarmoja omasta toiminnastamme, meissä herää toisten meihin kohdistaman arvostelun pelko. Mutta silloin kun olemme varmoja omasta toimistamme, voimme kulkea ja tehdä mitä vain, eikä toisten mielipiteet meitä hetkauta (toki toistuvat mollaukset ja haukkuminen ovat varmasti siitä huolimatta väsyttävää,  epämiellyttävää ja toisinaan jopa raskasta), emmekä silloin myöskään puutu toisten tekemisiin. Kun on sinut itsensä kanssa, on sinut myös muiden ihmisten ja maailman kanssa. Olemme vapaampia toimimaan ja tekemään omien todellisten mieltymystemme mukaan, kun meidän ei tarvitse ajatella toisten mielipiteitä. Meille ihmisille on iskostettu päähän, että valtaväestön tekemät asiat ovat "normaaleja" ja kaikki siitä poikkeava on epänormaalia. Vaikka kuka sen määrittelee? Kyse on vain tilastoista. Eikä se katso sitä, etteikö vähemmistöön kuuluva asia voisi olla normaalia, se on vain toisenlainen kuin suurin osa. Löysin äskettäin viisiapilan. Äkkiä voisi ajatella, että se on "epänormaali". Mutta kuka määrittelee, että 3-apila on normaali ja muut siitä poikkeavat ovat epänormaaleja? 4-apilat ja 5-apilat ovat vain toisenlaisia kuin valtaosa apiloista, ei siinä sen kummempaa, ei ole normaalia tai epänormaalia. On vain todennäköisyyksiä, joista poikkeaminenkin on normaalia, se on vain toisenlaista, joka sekin kuuluu elämään. 

Jos siis haluat kulkea talvella shortseissa, pitää ihastuttavaa päivänkakkarahattua, elää "hippinä", kävellä takaperin, sisustaa kotisi merirosvolaivaksi, värjätä hiuksesi siniseksi tai mitä tahansa tavanomaisesta (tilastollisesta todennäköisyydestä) poikkeavaa keksitkään (KAIKKI on mahdollista!) niin anna mennä! Pääasia, että olet itse sinut tekemäsi asian kanssa. Jos haluat pitää upeaa kakkaemoji hattuasi (en tiedä onko tällaisia??), mutta mietit, mitä toiset ajattelee, niin paras tapa on vain alkaa käyttämään sitä ja näin totuttelet itsesi asiaan; laita hattu ensin metsäretkelle, sitten hiljaiseen aikaan kadulla ja lopulta et enää muista, että sinulla on päässäsi jotain, joka muistuttaa koiran läjää. Muistat asian vasta sitten, kun joku vastaantuleva lapsi osoittaa päätäsi ja nauraa. Siinä vaiheessa naurat jo mukana ja olet ylpeä lakistasi! 

Kertauksen vuoksi: Kun itse olet ok tekemäsi asian ja itsesi suhteen, toisten mielipiteet menettävät merkityksensä. Toisten sinuun vaikuttavat mielipiteet näyttävät vain omat, itseesi kohdistuvat epävarmuutesi, joihin voi itse vaikuttaa. Niin kauan kuin olet itse epävarma ja tuomitseva omia tapojasi tai ominaisuuksiasi kohtaan, toisten niihin kohdistamat mielipiteet satuttavat. 

Rakkaudella 💖💖

Käsitteet vs totuus

Edellisessä tekstissä lupasin kirjoittaa lisää käsitteistä. Sivusin hieman sitä, kuinka erilaiset käsitteet voivat aiheuttaa väärinymmärryksiä ja ristiriitoja. Olemme todella tiukasti kiinnittyneet käsitteisiin, sanoihin. Kielellä on suuri, merkittävä tarkoituksensa ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Ilman kieltä, kaikki olisi aika paljon haasteellisempaa, tai no, ainakin erilaisempaa. On olemassa vahvoja kommunikointi tapoja ilman sanojakin, mutta en mene siihen tässä, vaan keskityn sanoihin, käsitteisiin.

Lapsesta asti meidät ikäänkuin synkronoidaan omaan äidinkieleemme. Meille opetetaan mikä sana tarkoittaa mitäkin. Meille näytetään luppakorvaisen, ruskean, nelijalkaisen otuksen kuvaa, jolla roikkuu perässä "naru" ja kerrotaan, että tämän on "koira". Toki, jotta pystyin kuvailemaan tuon kuvan sanoin, minulla ja sinulla täytyy olla yhteisymmärrys myös sanoista "luppakorva", "ruskea" jne. Helpompaa olisi ollut, jos olisin laittanut tähän pelkän kuvan koirasta. Heti nähtyäsi tuon kuvan, olisi mieleesi tullut ehkä sana koira, lemmikki, kyseisen koirarodun nimi tai jotain muuta. Riippuen katsojasta. Jos sanon, että kuvaile "koira", jokaisella voi tulla mieleen erilaiset määritelmät, riippuen minkälainen koira on tutuin. Jo tästä voidaan huomata, että sanat eivät ole yksinkertaisia. Jo vanha sanonta sanoo, että "yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Tähän sisältyy enemmän viisautta kuin voisi uskoakaan. Meillä on muodostunut mieliimme tietty yleiskuva jokaisesta käsitteestä, mutta yksityiskohdat voivat vaihdella suurestikin ihmisestä riippuen. Sana "auto" herättää toisessa mielikuvan pienestä Fiatista, ja toiselle monsteriautosta.

Käsitteet ovat siis hyödyksi, kun kommunikoimme toistemme kanssa. Mutta niillä on kuitenkin nurja puolensa; ne rajoittavat meidän mahdollisuuttamme nähdä asioita niin kuin ne oikeasti ovat. Lisäksi ne aiheuttavat ristiriitoja, ja usein ihan suotta. Kuvitellaan tilanne, jossa taivaalla lentelee iso lintu. Kolme ihmistä katselee sitä, joista ensimmäinen sanoo "tuolla lentää haukka" ja toinen on sitä mieltä, että se on korppi ja kolmas näkee kotkan. Siinä sitä sitten keskustellaan asiasta ja lähes riidellään siitä, kuka on oikeassa ja mikä lintu se oikeasti on. Totuus on, että siellä lentää se mikä lentää. Sillä, miksi sitä ihminen kutsuu, ei ole mitään merkitystä sen totuuden kanssa, mikä se on. Ihmisellä on pakonomainen tarve määritellä ja sanoittaa kaikki näkemänsä sen sijaan, että tyytyisi vain ihailemaan tuota olentoa (tai mikä asia sitten onkaan kyseessä, mutta puhun nyt vielä siitä isosta linnusta). Me näemme sen mitä näemme, joku näkee ison linnun, joku pienen. Joku näkee mustaa, joku harmaata. Joku näkee terävän nokan, joku tylpän. Mutta millään näillä ei ole MITÄÄN merkitystä sen kannalta, mikä tuo oikeasti on. Voisimme vain hiljaa ihailla tuota liitelevää olentoa taivaalla, sillä ennen ensimmäistäkään ajatusta asiasta, olet jo havainnut, mikä se on. Aina ei ole tarvetta käsitteelle.

Sanat voivat myös johdattaa harhaan. Meillä on lukematon määrä sellaisia käsitteitä, jotka tarkoittavat eri ihmisille eri tilanteissa eri asiaa. Se voi olla "kukka", "kohta", "lämmin", "mukava" tai "sohva". Näiden sanojen jälkeen jokaiselle tulee mieleen eri asia. Jotta voitaisiin tarkemmin määritellä joku käsite, siihen pitää liittää tarkentavia sanoja, kuten väri. Tällöin voidaan päästä lähemmäs sitä asiaa, mitä joku toinen tarkoittaa. Montako riitaa tiedät syntyneen siitä, että toisen "kohta" on 15 minuuttia ja toisen 1 tunti? Mutta emme voi syyttää näistä ketään, sillä meillä on erilainen kartta tai mielenmalli päässämme (tästä hieman edellisessä tekstissä) kuin toisilla. Jokainen käsitämme asiat omalla tavallamme. Mutta on usein tilanteita, joissa käsitteellä ei edes ole väliä, esim. juuri silloin, kun katselemme lintua taivaalla. Toisaalta, joskus tarvitsemme hyvinkin tiukat määritelmät, jos esim. pyydämme toista tuomaan kaupasta jotain. Silloin on toivottavaa, että sekä pyynnön esittäjällä, että toteuttajalla on suhteellisen samanlaiset mielen kartat pyynnön kohteen osalta, jos toiveena on tuoda kaupasta vaikkapa suklaata; onko kyseessä pähkinäsuklaa, tummasuklaa, maitosuklaa, levy, patukka jne.

Oletko koskaan ajatellut, kuinka meillä on tarve sanoittaa kaikki? Tämä oli taannoin huikea oivallus itselleni. Jos menemme uimaan ja vesi on kylmää, tunnemme sen VÄLITTÖMÄSTI, kun astumme veteen. Eikä tähän tarvita sanoja. Silti, heti kohta ajatus tulee perästä ja toteaa "hui, onpas kylmää vettä" ja jos meillä on kaveri vieressä, sanomme varmuuden vuoksi vielä hänellekin "hui, onpas kylmää vettä". Ja kaikki nämä sanat vain toteavat sen, mikä havaitsimme välittömästi veteen astuessamme, ennen kuin ajatus edes kerkesi hommaan mukaan (tämä perusteella olemme kaikki vähän hitaasti käyviä, sillä ajatus tulee aina viiveellä itse kokemukseen nähden, tarkkailepas tätä!).

Emme lopulta tarvitse sanoja kokeaksemme tämän maailman ja elämän sellaisena kuin se on. Se kaikki tapahtuu ja on niin kuin on ilman meidän sanojamme ja käsitteitämmekin. Sanat toki helpottavat asioita, mutta on erehdys joutua sanojen vangiksi, saatikka riidellä niiden vuoksi. Yksi tuttu esimerkki lienee sana "Jumala". Kuinka paljon käydään sotia, taisteluja, tappeluita ja riitoja sen vuoksi, mitä "Jumala" kenellekin merkitsee. Toisille se on Allah, toisille Buddha, toisille Äiti maa, toisille universumi jne. Lopulta, ihan lopulta, uskoisin kyseessä olevan kuitenkin lähes sama asia; jokin korkeampi voima, joka vaikuttaa kaiken taustalla (toki tarkempia määritelmiä on varmasti jälleen kaikilla omansa). Mutta silti kaikki haluavat sanoa oman käsityksensä asiasta ja taistella sen puolesta. Vaikka yksinkertaisinta olisi katsella tätäkin asiaa kuin sitä taivaalla lentävää lintua; se on, joka se on, riippumatta siitä mikä nimi me sille annetaan ja kuinka me se määritellään. Totuutta ei voi kukaan muuttaa.

Voiko täydellistä totuutta koskaan kuvata sanoin?

Rakkaudella 💖💖

Voiko toisen ihmisen tuntea?

"Tunnen sut läpikotaisin, kuin omat taskuni!" tai "En olisi hänestäkään ikinä uskonut, että hän tekee noin!"

Oletko kuullut sanottavan näin, tai sanonut jopa itse jostain läheisestäsi? Vaikka me kuvitellaan tuntevamme joku ihminen "läpikotaisin", niin voidaanko me kuitenkaan tuntea, siis todella tuntea toinen?
Mitä me tällöin tiedämme tuosta ihmisestä? Hänen käyttäytymistapansa, ulkoiset maneerit, mieltymykset, ehkä jotain ajatuksia. Lähinnä sitä, mikä heijastuu ihmisestä ulospäin sanoin ja teoin. Voidaan me tietää toisesta ihmisestä hyvinkin paljon, mutta voidaanko me kuitenkaan OIKEASTI tuntea tuo ihminen?

Kun asiaa ajattelee tarkemmin, niin ei! Kun ajattelet itseäsi, onko sinulla tunne siitä, että joku ihminen tuntee sinut täysin? Että on joku, joka tietää tasan tarkkaan mitä ajattelet ja tunnet milloinkin, mitä ja miten koet ulkoiset sekä sisäiset asiat. Omalta osaltani olen sitä mieltä, että edes läheisimmät ihmiset eivät tunne minua juurikaan. Toki mitä enemmän sanoitan asioita läheisilleni, sitä parempi mahdollisuus heillä on oppia tuntemaan minut. Mutta sanat eivät sittenkään riitä kertomaan kaikkea, omaa kokemusmaailmaani. Unet ovat tästä hyvä esimerkki: Kun yritän aamulla selittää toisille jotain näkemääni upeaa unta josta olen haltioissani, voin kertoa vain ulkoiset puitteet, siis mitä unessa konkreettisesti tapahtui, mutta en millään saa sanoitettua niitä tuntemuksia ja ilmapiiriä, joka unessani vallitsi, joita en osaa selittää ja sanoittaa edes itselleni.

Myös elämässä on lukemattomia tällaisia asioita, joita me ei vain voida selittää toisille vaikka parhaamme yritämmekin. Ja senkin jälkeen vastaanottavan ihmisen omat ajatusmallit vaikuttavat siihen, miten hän tuon asian ottaa ja ymmärtää. Meillä jokaisella on täysin oma, henkilökohtainen ns. mielenmalli, ikään kuin kartta, jonka mukaan suunnistamme ts. ymmärrämme, aistimme ja koemme asiat. Ja tämä malli on jokaisella täysin yksilöllinen. Kahta samanlaista mielenmallia ei maailmasta löydy, jolloin meidän on turha kuvitella, että toinen ihminen ymmärtää meidän kokemamme asiat juuri täsmälleen samanlaisena kuin me itse. Maailma on siis täysin subjektiivinen kokemus. Ei tarvita sen kummempaa esimerkkiä kuin värit: miten värit merkitsevät jokaiselle eri asiaa. Joku näkee vihreää, joku turkoosia, joku sinistä ja näistäkin vielä lukemattomat eri sävyt. Jos pyydät puolisoasi ostamaan punaista tapettia, sinulla on omassa mielessäsi jokin tietty punaisen sävy. Sitten kun puolisosi tulee "punaisen" tapetin kanssa kotiin, raivostut, koska eihän tuo ole yhtään sellainen punainen kuin itse ajattelit. Ja näitä tilanteita elämässä riittää, jolloin tulee eripuraa ja jopa tappelu siitä, kun ihmiset näkevät ja kokevat asiat erilaisina, koska emme tunne toisiamme.

Me ei siis voida tuntea toista ihmistä koskaan täysin. Sanotaan, että ihmisellä on 60 000 ajatusta päivässä. Kuinka monta niistä ehditään sanoa ääneen? Vain murto-osa, vaikkakin suuri osa näistäkin ajatuksista on samoja kuin aiempina päivinä. Tällöin sanomatta jää valtava määrä asioita ja ajatuksia jo yhdessä päivässä. Me ei voida millään tietää, mitä toinen ihminen ajattelee ja kokee kullakin hetkellä, jollei tietysti olla ajatustenlukijoita, mutta ajatustenlukijakaan ei varmaan saa kosketusta toisen ihmisen tunteisiin, joita me koemme koko ajan (tai en tiedä, koska en ole ajatustenlukija). On niin paljon asioita, joita me koemme ja tunnemme päivittäin, mutta joita ei voi millään pukea sanoiksi. Nämä jäävät vain omaksi tiedoksi, vaikka koittaisikin jakaa niitä toisille.

Kun oivalsin tämän itse, se oli hetken aikaa oikeastaan jonkinlainen järkytys:" Kukaan, siis kukaan, ei oikeasti tunne kuka ja millainen mä olen!". Mutta hetken aikaa asiaa ajateltuani, se muuttui oikeastaan helpotukseksi. Arjessa ja etenkin parisuhteessa on niin paljon ristiriitatilanteita, jotka johtuvat siitä, että me kuvitellaan tuntevamme toisemme, mutta todellisuudessa emme kuitenkaan tunne. Tämän tiedostaminen auttaa avaamaan monia asioita. Kaikista hankalampia käsitteitä ovat termit kuten kohta, ajoissa, pian, heti, iso, pieni, paljon, vähän, huono, hyvä... Siis lukematon määrä sanoja, joilla ei ole mitään absoluuttista totuutta (oikeastaan aika harvalla asialla tai sanalla on sellainen absoluuttinen totuus, että se olisi kaikille totta, täysin samanlainen). On niin paljon asioita ja käsitteitä, jotka me voidaan ymmärtää toisin. Meillä jokaisella on vain oma karttamme ja "sanakirjamme" joka poikkeaa aikalailla toisten vastaavista. Joidenkin kanssa sisäiset kartat ovat lähempänä omiamme kuin toisten, ja tästä tulee varmasti tunne siitä, että on jonkun kanssa samalla "aaltopituudella" tai kun toinen "täydentää lauseeni". Mutta sittenkään, kun meillä ei ole pääsyä toisen mieleen tai sieluun, emme voi koskaan oppia tuntemaan toisiamme täydellisesti. Kun toinen ihminen toimii tietyllä tavalla, etenkään ilman avaavaa keskustelua voimme vain yrittää heittää hyviä arvauksia siitä, miksi hän toimi niin kuin toimi. Ajatuksia ja motiiveja toiminnan taustalla on lukemattomia, emmekä voi arvata niistä kaikkia, vaikka olisimmekin hyviä näkemään asioita monelta eri kantilta. Paras tapa suhtautua meidän mielestämme "omituiseen" käyttäytymiseen on ajatella, että hänellä on oma karttansa, jonka mukaan toimii, mutta meidän karttamme ei voi sitä ymmärtää ja se on ok. Toisella ihmisellä on varmasti perusteet ts. mallinsa jonka vuoksi valitsee (tämä valinta on usein tiedostamatonta tai oikeastaan ei valinta ollenkaan, vaan mielenmallin tuottama toimintatapa) tietyn tavan toimia.

Tämän ymmärtäminen, ettemme voi tuntea toista ihmistä koskaan täysin, voi tuoda helpotusta elämään. On ihan ok, ettemme tunne toisiamme täysin, voimme silti elää sovussa. Ja etenkin juuri silloin sovussa eläminen on helpompaa kun ymmärrämme, että jokainen meistä ajattelee, kokee ja tuntee omalla tavallaan.

💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫💖💫

Seuraavalla kerralla paneudun lisää jo tässäkin tekstissä käsittelemiini erilaisiin käsitteisiin, jotka liittyvät hyvin paljon ihmisten väliseen kommunikointiin ja toisten ihmisten ymmärtämiseen. Samalla palaan vielä hieman tähän aiheeseen, miksi toisen täydellinen tunteminen on lähes mahdotonta.

Kosto vai anteeksianto?

"Minä kostan tämän!!!" 😡

Oletko koskaan ajatellut, kuinka moni elokuva tai sarja perustuu kostoon? Mm. aika useat supersankari elokuvat kuten Batman, perustuvat kostoon. Päähenkilö tai vähintäänkin päähenkilön vastustaja on kokenut jotain kauheaa ja haluaa tekijät vastuuseen asiasta tai sitten vain haluaa laittaa kokemansa pahan kiertämään kostoksi.
Entä oletko koskaan miettinyt, mitä elokuvia ja sarjoja jää jäljelle, jos kostoa ei olisi? Millaisia ohjelmia televisiosta tulisi, jos ajatuksena olisikin anteeksianto? Ehkä ei suurta yleisöä kiinnostavaa, mutta luultavasti jotain sellaista, mitä tämä maailma tarvitsisi. Televisio suoltaa ohjelmia, joissa kosto on punaisena lankana eikä suurin osa katsojista edes osaa ajatella tätä. Tällaista toimintamallia pidetään ihan normaalina. Ja onhan ne toisaalta ihan viihdyttävää katseltavaa (joista etenkin lapset ja nuoret katsovat jopa mallia?!), mutta siinä vaiheessa kun tämän koston ajatuksen poimii ja oivaltaa, tulee tunne, etteivät nuo supersankarit ehkä niin vahvoja olekaan kuin ennen oli ajatellut. Toki, moni itse supersankareista tekee myös paljon hyvää ja ovat siinä mielessä "hyviksiä", mutta missä on anteeksianto? Kohdattu vääryys pyörii usein heidänkin mielessään.

Jos meille tehdään tai sanotaan jotain pahaa tai ikävää, suurin osa haluaa saada tekijät "vastuuseen teostaan". Tietysti, kyllähän näinkin on, etenkin vakavissa tapauksissa, mutta oman käden oikeus ei ainakaan ole ratkaisu. Mutta oman elämän kannalta parasta olisi antaa anteeksi ja jatkaa elämää (nyt en puhu siitä, etteikö oikeasti rikollisesta toiminnasta tulisi määrätä rangaistusta, mutta tämä yhteiskunta huolehtinee siitä parhaalla mahdollisella tavallaan).
Vaikka maailman meno on millaista on, useimmat meistä kuitenkin haluavat pohjimmiltaan hyvää ja elää rauhaisaa elämää. Kuitenkin, silloin kuin meitä loukataan, saatamme syyllistyä koston ajatukseen ja "en ikinä anna tätä sinulle anteeksi!" -ajatukseen. Kun asiaa tarkemmin miettii, tämä on täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä me oikeasti haluamme. Jos meitä on loukattu ja pohjimmainen tahtomme on kuitenkin elää hyvää elämää, mitä tapahtuu tälle tahdollemme tuolla loukkauksen hetkellä? Me olemme valmiita jatkamaan tätä loukkausten kierrettä ja syyllistymään itse samaan, mitä meille on tehty, levittämään pahuutta hyvän sijaan. Näin monet sodatkin syttyvät (montako elokuvaa olet nähnyt, jossa joku maa ampuu ohjuksen ja toinen maa vastaa tähän heti omalla ohjuksellaan, lähestulkoon tutkimatta lainkaan oliko se vahinko tai jonkun ulkopuolisen sabotaasi yritys; "valtiotamme on loukattu, joten ryhdymme vastatoimiin!"-> KOSTO). Olemme siis samantien valmiita luopumaan omasta tahdostamme elää rauhaisaa ja hyvää elämää. Laitamme pahan ns. kiertoon, jolloin olemme vähintäänkin yhtä pahoja kuin alkuperäinen tekijä. Jos pidämme kaikenlaista loukkaamista vääränä, miksi olemme valmiita syyllistymään siihen samaan itse heti kun meitä loukataan?

Ihmismieli on kummallinen. Se toimii toisaalta todella kummallisesti, mutta toisaalta, jos sitä vähänkin tutkii, alkaa muodostumaan jonkinlainen käsitys sen toiminnasta eikä se ehkä olekaan enää niin satunnaista ja kummallista toimintaa. Eilen keskusteltiin lasten kanssa asiasta: Jos lapset pyöräilee ja keulii kadulla, niin miksi toiset naureskelee ja nostaa peukkua ja toiset raivostuu asiasta? Kerroin lapsille, että jos ihmisellä itsellään on sillä hetkellä kaikki hyvin ja on ns. hyvä päivä, mikään asia ei voi ärsyttää. Mutta toisella voi olla jopa koko elämän mittainen painolasti kannettavanaan tai sitten on vain huono päivä, ehkä joku on kohdellut tätä henkilöä huonosti menneisyydessä tai jopa samaisena päivänä, ja hän laittaa sen kiertoon räyhäämällä samasta asiasta, jolle toinen naureskelee, tai ehkä voisi naureskella itsekin joku toinen päivä. Mutta tähän räyhäämiseen ei kannata lähteä mukaan, saatikka kostamaan, koska silloin itse jatkaa samaa kierrettä. Ja näin ollen hyvä ei ainakaan lisäänny maailmassa. Toisaalta, ihminen yleensä toimii näin tietämättään ikään kuin automaattiohjauksella, hyvin reaktiivisesti, reagoiden tapahtuneeseen.

Jos haluamme tähän maailmaan lisää hyvää, se on meidän käsissämme. Voimme ottaa vastuun omasta toiminnastamme ja lopettaa koston ja pahan kierteen. Annetaan anteeksi tuolle pahan tekijälle. Se ei tarkoita sitä, että meidän tarvitsisi unohtaa tuota tekoa tai myöskään hyväksyä sitä. Se tarkoittaa sitä, että me haluamme itse luopua tuosta taakasta ja jatkaa omaa elämäämme eteenpäin puhtain mielin ja sydämin. Niin kauan kuin haudomme kostoa ja pihistämme anteeksiantoa, tuo tapahtuma ja ihminen kulkee meidän mukanamme, emmekä voi koskaan olla vapaita. Me ikäänkuin aiheutamme lisää pahaa itsellemme, mahdollisesti vuodesta toiseen. Riittänee, että tuo paha tapahtui kerran menneisyydessä, mutta jätetään se sinne ja jaetaan itse hyvää sekä itsellemme että muille. Niin kuin sanotaan, ole itse se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa. Eli jos haluat hyvän lisääntyvän, tee itse hyvää, vaikka sinulle joku olisikin tehty pahaa. Jos olemme niin loukkaantuneita jonkun toisen tekemisestä, ei aiheuteta sitä samaa enää lisää.

Koston ajatus ja haluttomuus antaa anteeksi lisäävät vain sitä pahaa tähän maailmaan, josta kaikki haluaisivat eroon. Vähän sama, jos joku ei halua lintuja pihalleen sotkemaan, mutta kuitenkin pihalla töröttää ruokaa pursuava lintulauta. Ihmettelemme, miksi pahaa on niin paljon, vaikka samalla huomaamattamme emme itse päästä siitä irti ja aiheutamme sitä jopa lisää. Sillä hetkellä, kun itse kokee vääryyttä voi palauttaa mieleen; mitä minä haluan tähän maailmaan? Jos vastaus on, että hyvää ja rakkautta, sillä hetkellä voi itse valita toimia sen mukaisesti. Joskus voi toki olla sekin ongelma, että ihminen ei oikeasti tiedä, mikä on rakkaudellinen teko, jos on elämänsä elänyt jollain tavoin kieroutuneessa ympäristössä, mutta se on lukunsa erikseen. Uskon, että suurin osa ihmisistä tietää, mikä teko on rakkaudesta lähtöisin. "Tee toisille se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän" on aika hyvä ohjenuora, jos muutoin on asian kanssa hukassa. Mutta koska meitä on iso liuta erilaisia ihmisiä se tarkoittaa, että meiltä täytyy löytyä ymmärrystä monenlaiseen toimintaan, vaikkei kaikki olisikaan meidän omasta mielestämme hyväksyttyä.

Tehdään hyvää sekä itsellemme, että toisille ja ympäristölle 💖💖💖

Elämään varautuminen

Monilla lapsilla (ja vielä useammilla nuorilla) koulu alkaa kahdeksalta, joka vaatii heräämistä viimeistään seitsemältä. Kuinka monen lapsen luontainen heräämisaika on klo 7? Joidenkin kyllä, mutta uskaltaisin väittää, että aika moni lapsi nukkuisi luontaisesti pidempään. Sitten kun joku vanhempi uskaltaa kritisoida tätä varhaista koulujen alkamisaikaa, löytyy ihan varmasti jostain vastaväite, jonka mukaan on hyvä jo lapsena oppia heräämään aikaisin, koska työhön mennessä pitää kuitenkin herätä aikaisin. No joo, toisaalta onhan se vähän näinkin, mutta...

Paljonko on asioita, joita me aikuisena kohtaamme, mutta jotka eivät vielä ole lapsena ajankohtaisia? Aika paljon. Jos me yrittäisimme opettaa lapsillemme kaikki aikuisena (mahdollisesti) vaadittavat asiat, mihin kohti jää aikaa lapsuudelle, leikille ja peleille? Mielestäni lapsi saa olla lapsi mahdollisimman pitkään. Aikuisuuden asiat kyllä tulevat eteen ennen pitkää. 

Kuvitellaan tilanne, jossa lapsi herää joka aamu ennen seitsemää, vaikka se olisi vastenmielistä; "Sitten kun olet töissä, joudut kuitenkin heräämään aamulla aikaisin." Lapsi ja nuori jatkaa tätä samaa rataa, uskoen, että se on hänelle hyväksi, koska pitäähän sitä sitten aikuisenakin nousta. Mutta käykin niin, että tämä ihminen tekeekin koko elämänsä yötyötä tai muutoin sellaista työtä, ettei tarvitse koskaan nousta ennen seitsemää. Ja kuka meistä edes tietää varmasti pääsevänsä työelämään? Mikä tässä tapauksessa oli aikaisin heräämisen(tuskan) opettelun pointti? "Elämässä pitää oppia myös epämukavuutta ja ettei kaikki ole niin kivaa". Joo, mutta ei-kivoja asioita tulee elämässä väistämättä vastaan vaikkei niitä vartavasten opettelisikaan ihan vaan "kokemuksen ja varmuuden vuoksi". 

Tämä aikaisin herääminen oli vain esimerkki (totta kuitenkin) siitä, kuinka me opetamme lapsille, mutta teemme samaa myös aikuisena, että tällä hetkellä pitäisi varautua kaikkeen tulevaan. Ikään kuin emme saisi elää tämän hetkisen tilanteen mukaan ja nauttia siitä, mikä on juuri nyt mahdollista. Usein tuntuu, että nauttiminen tässä elämässä on kiellettyä, koska "ei koko elämä voi olla yhtä nautintoa". Elämän kuuluu olla ankaraa ja yhtä kärsimystä ja tuskaa. Kukan ihme niin sanoo ja määrää? 

Kuinka moni herää lomallakin samaan aikaan kuin työaamuina ihan vain sen takia, että jaksaa sitten herätä taas loman jälkeenkin samaan aikaan, vaikka mielellään nukkuisi vähän pidempään? (jälleen kerran ihan varmasti joku, muttei kaikki). Mikään tulevaisuudessamme ei ole varmaa (paitsi kuolema ennemmin tai myöhemmin). Kuinka voimme siis varautua kaikkiin mahdollisiin malleihin? Emme mitenkään! Lähinnä kyse on todennäköisyyksistä, nykyisen yhteiskuntamallin mukaan laskettuna. Olen kuullut "hyvähän sun on, ei se kaikille ole mahdollista!" Niin, hyvähän mun on ja miksen?! Vaikka jokin on itselle mahdollista, pitäisikö se mahdollisuus jättää käyttämättä joko sillä perusteella, että kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta tai siksi, että itselläkään ei aina tule olemaan asiat samoin. Tässä sanottuna kuullostaa hullulle, mutta niin valitettavasti tässä maailmassa usein mennään. "Kellä onni on, se onnen kätkeköön". Siis mitäh?! Tuntuu olevan kiellettyä elää tässä hetkessä, niillä mahdollisuuksilla mitä meille on siihen hetkeen annettu. Joko sen takia, ettei toiset pahoita mieltään tai sen takia, ettei itse "tuudittaudu" ko. olosuhteisiin ja nauttisi liikaa, koska jossain vaiheessa putoaa kuitenkin "todellisuuteen". Tietynlainen tulevaisuuteen varautuminen on tietysti ihan ok, mutta toisaalta, kenellekään meistä ei ole luvattu yhtään päivää tai tulevaisuutta. Ainoa mitä tiedämme, on tämän hetken olemassa olo. 

Tässäkin asiassa voidaan mennä ääripäihin, niin kuin kaikissa ja ääripäät harvoin ovat hyväksi. Me voidaan joko elää koko ajan tulevaisuuteen suunnaten, varautuen, oppien tulevaisuuden varalle jne. ja unohdetaan nauttia niistä olosuhteista jotka meille on JUURI NYT annettu. Tai sitten voimme elää kuin viimeistä päivää seurauksista piittaamatta ja uusiin tilanteisiin sopeutumatta, koska ne tuli ihan yllättäen (kun mehän just elettiin se viimeinen päivä). Kumpikaan malli ei ehkä tuo parasta lopputulosta. 

Mikä on sitten vaihtoehto näiden kahden ääripään välillä? Minun näkemykseni on, että nautitaan tästä hetkestä, niistä asioista mitä meillä on just nyt. Käytetään meille annetut mahdollisuudet (vaikka sitten nukkuen pitkään). Mutta tehdään se tietoisesti. Se, mitä lapsille ja nuorille olisi hyvä opettaa aikaisin heräämään pakottamisen sijaan, olisi opettaa jonkinlaisia tietoisuustaitoja. Se, että tulevaisuuden tilanteet eivät tule yllättämään, vaikkei niitä konkreettisesti tarvitse vielä nyt harjoitellakaan. Se, että kun eteen tulee epämiellyttäviä ja tuskallisiakin tilanteita, niistä selvitään. Emme me voi opettaa konkreettisesti kuinka kohdata jokainen mahdollinen ikävä asia, kuten avioero, läheisen kuolema, konkurssi, taloudellinen kriisi jne. Mutta kun on hereillä, tietoinen asioista, uusiin asioihin sopeutuu sitten kun/jos tulee niiden aika. Eikö olisi parempi opettaa sellainen taito, jolla selviää yleisesti kaikista eteentulevista asioista sen sijaan, että yritettäisiin ottaa huomioon kaikki mahdolliset tilanteet ja opettaa niitä yksitellen. Tämä soveltuu hyvin myös viime aikoina esillä olleeseen uuteen opetussuunnitelmaan. Ilmeisesti sen mukaan (joku voi korjata jos olen väärässä, oma tietoni perustuu vain mediasta lukemaani) pyritään yhä enemmän pois opettajalähtöisestä oppimisesta, eli ns. vanhan ajan opettamisesta, jossa opettaja puhuu ja kertoo mitä pitää osata. Jo jonkinlainen maalaisjärkikin sanoo, että nykyisessä yhteiskunnassa, jossa tietoa on kyllä saatavilla pilvin pimein, tärkeämpää olisi opettaa lapselle kyky oppia itse, kuin syöttää vain yksittäisiä, spesifejä tietoja. Kun lapselle opetetaan taito oppia ihan itse valmiiksi pureskellun tiedon sijaan, hän saa paljon laajemmat eväät elämään. Kuvitellaan, että on yksi päähana, josta lähtee satoja, tuhansia erilaisia putkia. Hädän hetkellä on paljon tehokkaampaa osata hallita yhtä päähanaa kuin lähteä sulkemaan jokaista eri tavoin toimivaa putkea erikseen. Päähanasta voimme hallita kaikki pienempiä putkia ja hanoja. 

Vielä kerran: meidän on MAHDOTONTA varautua kaikkiin elämässämme eteen tuleviin erilaisiin tilanteisiin. Upein juttu, mitä voimme tehdä, on oppia sellaisia taitoja, joilla selviämme kaikista eteemme tulevista yllättävistäkin tilanteista parhaalla mahdollisella tavalla. Meidän tulee oppia sopeutumaan uusiin tilanteisiin oli se tilanne mikä hyvänsä, koska elämä on yllätyksiä täynnä, sekä hyviä, että huonoja. Meidän tulee olla valmiita päästämään irti meidän mielessämme olevista rajoitteista, vanhoista uskomuksista ja malleista uudessa tilanteessa. Sitä voidaan kutsua myös joustavuudeksi. Ja se on se, mitä meidän tulee opettaa myös lapsillemme. Meidän tulee opettaa heille tietoisuutta, elämään mukautumista, asioiden hyväksymistä, irti päästämistä, sydämestä toimimista ja itsensä rakastamista. Silloin ihminen oppii herämään tarvittaessa aikaisin, oppii noudattamaan kulloisenkin työpaikan tai yhteisön sääntöjä, osaa mukautua erilaisiin ihmissuhteisiin, osaa kohdata vaikeuden kuin vaikeuden, osaa kunnioittaa toisia ihmisiä ja ympäristöä, osaa antaa anteeksi itselle ja muille. 

💖💖💕💕

P.S. Kerron pienen selvennyksen yksinkertaisella esimerkillä siitä, mitä tietoisuus voi mm. olla ja kuinka se muuttaa meidän olemistamme:

Tiedostamaton oleminen: Ihminen nukkuu pitkään, koska mikään ei pakota häntä nousemaan aikaisin. Mielessä ei käykään, etteikö joku päivä asia voisi olla toisin. Hän pitää asiaa ikään kuin itsestään selvyytenä. Kun sitten se päivä koittaa, että pitääkin nousta töihin, tämä uusi tilanne on täysin odottamaton ja heräämisestä ei tule mitään. Tämän ihmisen mieli vastustaa heräämistä, ja ajatus on aina "mä en jaksa herätä, tää on tuskaa". Hän saattaa myöhästellä töistä sen takia, ettei jaksa herätä ja lopulta jopa lopettaa uuden työnsä jollain verukkeella, jotta saisi vain jatkaa vanhaa malliaan nukkua pitkään. Tämä henkilö ei ole valmis muuttamaan omia uskomuksiaan ("en jaksa herätä aikaisin") eikä käyttäytymistään sopeutuakseen uuteen tilanteeseen. Ja se lopulta määrittelee hänen elämänsä, sen sijaan, että ottaisi itse vastuun.

Tietoinen oleminen: Ihminen nukkuu pitkään, koska se on mahdollista. Hän nauttii tästä tilanteesta, koska tiedostaa, että se voi joskus muuttua. Kun sitten muutoksen hetki tulee, tämä ihminen hyväksyy uuden tilanteen ja on valmis muuttamaan toimintaansa tilanteen vaatimalla tavalla. Eikä herääminen aikaisin ole tälle ihmiselle ongelma, vaikka vähän saattaisi aamulla väsyttääkin. Ajatus "mä oon niin aamu-uninen" saattaa muuttua "ihan mukavahan tuo on herätä aikaisin"-ajatukseksi. Hän tiedostaa oman haasteensa ja menee aikaisemmin nukkumaan ja panostaa unen laatuun, jotta aamusta tulisi miellyttävämpi. Hän on valmis muuttamaan uskomuksiaan omasta aamu-unisuudestaan. Hän haluaa myös kunnioittaa työnantajaansa olemalla ajoissa paikalla. Tietoinen henkilö on ottanut vastuun omasta toiminnastaan ja määrää itse kuinka haluaa toimia. 

Kun sisäinen ja ulkoinen maailma eivät kohtaa

Peilistä katsoo kiloja ja ryppyjä kerännyt neljääkymppiä (ja jonkun lehden mukaan keski-ikää?!?) lähestyvä nainen. Kuka tuo outo olento on? Vanhat vaatteet eivät mahdu enää tämän oudon kehon päälle ja uusien on pakko olla vähän väljiä, jotta peittäisivät edes osan vyötärölle kerääntyneistä makkaroista ja selluliiteista. Kun hahmo poistuu peilin edestä, tilalle astuu alle kolmikymppinen nuori nainen, joka tunnistaa itsessään vielä nuoruuden ja jopa lapsuuden innostuksen, elinvoiman, hoikkuuden ja kauneuden. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Tuskin tämä kohtaus pätee vain omaan elämääni, luulen (ainakin LUULEN), että on muitakin jotka ovat kokeneet saman tilanteen elämässään.   

Olen viime aikoina useaan otteeseen törmännyt sisäisen ja ulkoisen elämän ristiriitoihin, joita ihmisillä tuntuu olevan aika paljon, myös itselläni. Tarkoitan tässä ristiriidalla sitä, että sisällään tuntee olevansa jotain muuta kuin mitä ulkoinen todellisuus heijastaa tai näyttää. Tai että haluaisi olla jotain muuta kuin on. Hyviä esimerkkejä ovat liikakilot/ylipaino, ikääntymisen merkit, homoseksuaalisuus ja viat tai puutteet omassa kehossa. Kehoon liittyvien ristiriitojen lisäksi voi olla myös elämäntilanteeseen liittyviä ristiriitoja, esim. tunne siitä, ettei elä sellaista elämää kuin haluaisi ajatuksella "tämä ei ole minun näköistäni elämää" tai tuntee elävänsä "jonkun toisen elämää".  Tilanteita on monia. Hyvin usein on myös kyse meidän omasta ajatuksestamme: "mitä muut ajattelevat".  

Useat sisäisen ja ulkoisen elämän ristiriidat saattavat aiheuttaa tunteita vitutuksesta ahdistukseen, jopa masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Mitä suurempi ristiriita on, sitä voimakkaamman tunteen asia aiheuttaa. Jos on muutama liikakilo, asia saattaa aiheuttaa ärsytystä ja vitutusta, mutta jos kiloja on reilusti liikaa, ihminen saattaa ahdistua pahastikin. Mutta mitä ihminen alkaa tekemään tällaisessa ristiriitatilanteessa? Vaihtoehtoja on ainakin 3: 

1. Jatkaa elämistään ristiriidassa tekemättä muutosta, tuntien ahdistusta ja muita epämiellyttäviä tunteita edelleen ja yhä voimakkaammin.

2. Alkaa muuttamaan ulkoista todellisuutta silloin kun se on mahdollista ts. aletaan laihduttamaan, tehdään kauneusleikkauksia ja korjauksia, erotaan, myydään omaisuutta, muutetaan, vaihdetaan työpaikkaa jne. 

3. Kääntyy sisäänpäin, muuttaa jotain itsessään ja hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on, jolloin ulkoiset olosuhteet eivät muutu, mutta ristiriita katoaa ja tilalle tulee tyytyväisyys.

Mikä näistä on paras tapa minun mielestäni? Yhtä vastausta on vaikea antaa, koska jokainen tilanne on erilainen. Mutta useimmissa tapauksissa ensimmäistä vaihtoehtoa en voi kuitenkaan suositella. Jos elämäänsä ei ole tyytyväinen, jotain kannattaa tehdä. Joskus ulkoisten olosuhteiden muuttaminen on helpoin ja nopein tapa saada sisäinen ja ulkoinen maailma tasapainoon. Se on usein myös "turvallisin" tapa, koska itsensä muuttaminen sisäisesti on joskus pelottavaa ja haastavaa. Itse olen kuitenkin kokemuksesta todennut, että asioiden hyväksyminen ja sisäisen maailman muuttaminen on monissa tapauksissa paras tapa. Ja sitten kun sisäisen maailman on muuttanut, usein myös ulkoinen seuraa perässä. Toki, jälleen täytyy muistaa tapauskohtaisuus. Kannattaa miettiä, mikä on järkevin tapa lähteä poistamaan sisäistä ristiriitaa kussakin tapauksessa. Mutta vaikka lähtee heti muuttamaan ulkoisia olosuhteita, muutos voi tapahtua pehmeämmin, jos samalla tekee sisäistä työtä tilanteen hyväksymiseksi siinä hetkessä. Motivaatiolla on suuri merkitys muutoksen onnistumisessa. On iso merkitys sillä, meneekö asioita kohti vai pois päin jostain. Pois päin meneminen on usein pelkolähtöistä, joka ei ole välttämättä paras tapa. Mutta jos lähtee jotakin asiaa kohti, se tapahtuu usein rakkaudesta ja näin ollen onnistuu suuremmalla todennäköisyydellä. 

Tilanteessa, jossa sisäinen ja ulkoinen maailma eivät kohtaa tarvitaan itsemyötätuntoa ja rakkautta itseään kohtaan, uskallusta olla oma itsensä. Nykymaailmassa olemme hyvin usein liian kiinnittyneitä ulkoiseen elämään, se miltä näytämme ja mitä omistamme. Tärkeintä omassa hyvinvoinnissa on kuitenkin se, miltä meistä sisimmässämme tuntuu. Ja mahdollisuutta ja rohkeutta ilmentää tätä sisäistä tunnetta myös ulospäin. Ja yksi tärkeimmistä: LAKKAA VÄLITTÄMÄSTÄ SIITÄ, MITÄ MUUT AJATTELEVAT (jo yksistään tämä poistaa itseltäni monta ristiritaa)! <3 

Vanha viisaus sanoo, että hyväksy asiat joita et voi muuttaa. Se on ainoa tapa löytää tyytyväisyyttä jokaiseen hetkeen. Sen ymmärtäminen, että jos jotakin asiaa ei voi muuttaa, ainoa mahdollisuus on hyväksyä tuo hetki ja tilanne sellaisena kuin se on, on jo iso oivallus tyytyväisempään ja ristiriidattomampaan elämään. Tilanteen hyväksymisen jälkeen voi alkaa tehdä haluamiaan muutoksia myös ulkoisessa maailmassa. 

Kun poistun peilin äärestä, unohdan sen miltä näytän ja voin olla oma itseni ja ilmentää ulospäin sitä, mitä sisälläni on. Siinä vaiheessa ei ole enää minun ongelmani, jos joku toinen ajattelee minun vanhentuneen ja lihoneen, tärkeintä on mitä itse ajattelen itsestäni. C'est la vie!

Rakastetaan itseämme sellaisina kuin olemme, ehdoitta! Sillä ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää tai yhtä oikeaa ihmisen mallia, olemme jokainen erilaisia ja arvokkaita. Tärkeintä on, että elämme oman näköistä elämää. Joskus se voi vaatia ulkoisten olosuhteiden muuttamista, mutta kehotan silti aloittamaan itsestä niin voi huomata ihmeitä tapahtuvaksi ;)   

Rakkaudella <3

P.S. Ja tiedän, asiat eivät useinkaan ole yksinkertaisia, mutta jostain kannattaa aloittaa ja tarvittaessa pyytää apua ammattilaiselta joka johdattaa oikealle polulle <3 

Ajatus-mörkö ;)

Mietin tälle tekstille sopivaa otsikkoa, mutta en päässyt edes pitkälle, kun jostain pulpahti mieleen "Ajatus-mörkö" :D No, viime päivien perusteella tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi (vaikka kuinka olisit mediapimennossa, mutta jos et oikeasti tiedä, googleta Mörkö) minkä merkityksen mörkö on saanut :)

Mitä yhteistä on Möröllä (jääkiekkopelaajalla) ja ajatus-möröllä: Ne tunkevat sisään joka nurkasta huomaamatta ja vaikka havaitsetkin, että sieltä ne nyt tulee, et kykene tekemään mitään, kun ne jo lyövät itsensä läpi :D :D

Eli sellaisia ovat ajatus-möröt! :D Mitä ne sitten ovat? Ajatus-mörkö on ajatus, joka tulee hallitsemattomasti, koskettaa asiaa jolla ei ole oikeastaan mitään merkitystä sen hetkisen olemisen kanssa ja se käsittelee usein menneitä, tulevia tai spekulatiivisia tapahtumia ja asioita. Se on luonteeltaan jumiin jäävän levyn kaltaista toistoa. Se ei kerro ehdotonta totuutta, vaan subjektiivisin kokemuksin höystettyä tarinaa. Suuri osa meidän ajatuksistamme on tällaista ajatusvirtaa; merkityksetöntä, turhaa ja hyödytöntä yksinpuhelua. Mutta ei voi sanoa, että se olisi harmitonta, sillä omat ajatuksemme saavat meissä aikaan monenlaisia tunteita ja myöskin toimintaa. Ne saavat meidät ahdistumaan ja masentumaan. Ne saavat meidät katkeroitumaan, tuntemaan kateutta ja vihaa, jäämään elämässä paikoilleen jonkun menneen tapahtuman vuoksi tai pelkäämään askeleen ottamista tulevaan. Eniten ne aiheuttavat vahinkoa meille itsellemme, mutta toisinaan ajatukset saattavat aktualisoitua niin, että myös ympäristömme on vaarassa.

Täytyy muistaa, että nyt puhun vain näistä ajatus-möröistä. Meillä on myös hyödyllisiä ajatuksia, sellaisia jotka vievät meitä oikeasti eteenpäin. Jos olen lähdössä reissuun, mieli on oiva työkalu miettiessäni mitä otan matkalle mukaan. Ruokakaupassa on ihan hyvä aktiivisesti miettiä, mitä tarvitsen suunnittelemaani reseptiin. Kaikenlaisessa työssä on hyvä, että olemme tietoisia ja ajattelemaan kykeneviä olentoja. Mutta monestiko näistä ajatuksista on hyötyä silloin, kun pitäisi alkaa nukkumaan tai kun on katsomassa lapsensa kevätjuhlaa, tai nauttii lomalla kauniista kesäpäivästä ja ystävien seurasta? Eipä juuri koskaan! Ja kerronpa salaisuuden, jos et ole sitä vielä aiemmin hoksannut: Tärkeimmät oivallukset tulevat ajattelematta! Yritäpä palauttaa mieleen "kadonnut" ajatus! Mitä enemmän yrität, sitä kauemmas se tuntuu katoavan, mutta sillä hetkellä kun lakkaat miettimästä, tuo ajatus tulee mieleen kuin salaman iskusta. Eli aktiivinen ajatteleminen ei aina ole edes välttämätöntä asioiden eteenpäin viemiseksi.

Suurimmalla osalla ihmisistä mieli hallitsee olemista, toisin sanoen ajatuksia tulee solkenaan ja me vieläpä uskomme niihin ja höystämme ja lisäämme niitä tietoisesti lisää. Itse olen aina ollut mestari tässä. Olen välillä jopa vitsaillut, että jos en muussa ole hyvä, niin ajattelemisessa kyllä olen mestari! :) No, ihan hyvä asia sinänsä, että kykenee ajattelemaan, mutta nykyään tiedän paremmin, ettei ajatteleminen ehkä ole aina se kaikkein paras ratkaisu.

Olen alkanut luopumaan ajatuksista (edelleen puhun niistä hyödyttömistä ajatus-möröistä). Olen harrastanut jonkinlaista meditointia jo varmaan muutaman vuoden, mutta tällä viikolla ajattelin syventää osaamistani pidentämällä meditointi hetkiä. On ollut todella oivaltavaa huomata, kuinka niitä mörköjä vain tulee ihan loputtomana virtana! Juuri kun saan edellisen heitettyä roskiin, niin johan seuraava työntää nokkaansa ilmoille. Ihan älytöntä. Eilen ajelin autolla n. 7 tuntia (3.5 + 3.5h) ja ajattelin tosissaan kokeilla samaa tekniikkaa ajaessani. Jossain vaiheessa mua alkoi ihan naurattamaan, kuinka niitä ajatuksia vaan puskee ja puskee. Ja kaikki todellakin täysin hyödyttömiä! Ainakin siinä tilanteessa. Niinpä toimin seuraavasti:

Kun huomasin ajatuksen tulevan (usein huomaamattani siltikin tartuin tuohon ajatukseen hetkeksi), nopea analyysi siitä, onko se tarpeellinen juuri tässä hetkessä. Jos ei (niin kuin suurin osa ei ollut), otin siitä perseotteen, pyöräytin kerran ja heitin menemään. Ja tätä toistin noiden tuntien aikana lukemattomat kerrat (täsmennys: tein tämän siis mielessäni enkä irrottanut käsiäni ratista prosessin aikana enkä vaarantanut liikenneturvallisuutta). Myös meditoidessani (ja ihan muulloinkin) sanon usein mielessäni jonkin ajatuksen tullessa mieleeni "kiitos tästä ajatuksesta, mutta en tarvi sitä juuri tässä tilanteessa" ja heitän sen menemään. Joskus on niin sitkeitä ajatuksia, että niille pitää jopa vähän tuohtua "häivy siitä" tai jotain vastaavaa.

Mutta niin hölmöltä kuin kaikki tämä saattaa kuullostaa, niin se toimii! Miten monesti mieleeni onkaan tullut jokin ikävämpi ajatus, muisto tai huoli tulevasta. Kun teen tälle ajatukselle niin kuin edellä mainitsin, niin orastava ikävä tunne katoaa enkä kohta enää edes muista mikä tuon ikävän tunteen aiheutti ja että sellaista edes oli olemassa. Täytyy sanoa, että tämä on ollut itselle suuri oivallus. Tässä ei ole kyse tunteiden tukahduttamisesta, sillä useimmiten kyse on todellakin turhista ajatuksista, jotka on ehkä jo käsitelty aiemmin, tai sitten niillä ei edes ole mitään todellisuus pohjaa. Jos tapahtuu jotain ikävää, on ihan normaalia prosessoida tuota asiaa. Kuuntele levy loppuun ja toisenkin kerran, jos ensimmäinen kerta ei vielä helpottanut. Mutta tarkkaavaisuutta vaatii sen huomaaminen, milloin levy alkaa jäämään junnaamaan paikoilleen. Silloin on aika heittää tuo kuunneltu, rikkinäinen levy menemään ja siirtyä eteenpäin uusiin levyihin.

Välillä on tosiaan ihan hyvä ajatellakin ;) Mutta tähän voi kehitellä tiettyjä menetelmiä. Ajatusten jonkinlainenkaan hallitseminen vaatii tietoisuutta siitä, mitä siellä mielessä oikein liikkuu. Kun ajatuksia tulee virtanaan, voi tietoisesti päättää, että tätä ajatusta haluan jalostaa ja miettiä nyt hetken (vaikka se nyt olisikin ns. turha, mutta jos se on kiva ajatus). Tai voi antaa itselleen jonkun tietyn hetken päivässä, jonka aikana antaa ajatusten virrata vapaana ja voi pitää vaikka ns. "huolitunnin", eli tunnin päivässä saa vapaasti huolehtia ja murehtia, mutta kun tuo tunti päättyy, niin päättyy huolehtiminenkin. Vaatii varmasti harjoitusta, mutta harjoitus varmasti kannattaa.

Sanoisin, että täysin ajatukseton tila on meille "tavallisille tallaajille" aika mahdotonta, mutta se mikä on täysin mahdollista, on tiedostaa, mitä meidän mielessämme liikkuu. Huomataan, että ajatuksiin ei kannata uskoa, niitä tulee ja menee. Kun ajatus herää, tekee nopean analyysin ja heittää sitten menemään. Täytyy olla ikään kuin vain tarkkailijan asemassa, niin kuin tehtaassa; seurataan mitä liukuhihnalla liikkuu, mutta annetaan tavaran mennä menojaan koskematta siihen ja ottamatta sitä itselle. Silloin huomaa myöskin sen, että me emme ole yhtä kuin ajatuksemme. Toki tämän jälkeen saattaa herätä kysymys siitä, keitä me sitten olemme, mutta se on ihan eri tarina se ;) <3

Riskin ottoa vai normaaleja elämän valintoja?

N. 27-vuotiaaksi asti kuvittelin, että elämä menee tietyllä kaavalla, oma elämäni mukaan luettuna; käydään kouluja, mennään töihin, mennään naimisiin, asetutaan johonkin, hankitaan talo ja lapsia, tehdään lisää töitä, maksellaan velkaa ja elellään "normaalia" perhe-elämää, jäädään eläkkeelle...
No, elämä päätti osaltani toisin, jälkikäteen katseltuna: onneksi! Minut ravisteltiin hereille avioeron muodossa, jonka jälkeen hytinä ja tytinä on ollut enemmän ja vähemmän jatkuvaa. Maailmankuvani on muuttunut... no, lähes täydellisesti! En ole koskaan pitänyt itseäni riskin ottajana, enkä toisaalta sitä ole edelleenkään, vaikka joku vieressä olija voisi nähdä asian toisinkin. Tosin, en hyppää kalliolta ilman laskuvarjoa tai laita kaikkea omaisuuttani pantiksi pokerissa, mitkä itse näen riskinottoina. Olen lähes aina luullut olevani tutun ja turvallisen elämän eläjä. Mutta kun katselee elämäänsä, niin onhan sitä tullut laitettua elämänsä jossain mittapuussa pantiksi ja riskejä otettua. Ei nyt ehkä ihan henkensä uhalla, mutta muutoin.

8 vuotta sitten, hiljattain eronneena pienen pojan äitinä sain opiskelupaikan Jyväskylästä. Päätin tarttua tähän uuden elämän mahdollisuuteen ja niin muutettiin Haukiputaalta/Haapavedeltä Jyväskylään. Ratkaisu kannatti ja saatiin elellä siellä oikein mukavat 3 vuotta. Sitten elämääni asteli riskeistä suurin, Rakkaus. Vaikka olin aiemmin saanut pahasti siipeeni, se oli kuitenkin mennen talven lumia ja päätin tarttua tähän tilaisuuteen. Tämän tilaisuuden myötä ajattelin myös mahdollisuutta tarjota lapselleni uuden perheen ja niin muutettiin Turkuun, jossa turvaverkostot olivat aika vähäiset. Kotiutuminen oli vähän hidasta, mutta lapsella meni koulussa ihan kivasti. Kuitenkin sydän on vetänyt koko ajan vahvasti pohjoiseen, sekä minulla että lapsella. Lopulta 4:n vuoden Turussa asumisen jälkeen lapsen ikävä pohjoiseen mummulaan ja serkkujen luo kävi niin kovaksi, että alun vitsailun jälkeen teimme päätöksen kokeilla koulunkäyntiä serkkujen luona. Niinpä muutimme Lumijoelle veljeni perheen luo, lähelle Oulua, sopimuksella; päivä kerrallaan. Aika vain on niin kovin hupenevaista, että päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Nyt eletään jo huhtikuun alkua ja edelleen olemme Lumijoella. Itse olen käynyt välillä Turun kotona, poika silloin tällöin. Tässä taannoin tuli kuitenkin aika, jolloin alettiin puhua takaisin Turkuun muutosta. Poika oli sitä mieltä, että tämä paikka ja vaihtoehto on nyt nähty ja koettu. Mitäs sitten?

Jo 5 vuotta sitten Turkuun muutettaessa olin tutkinut kouluvaihtoehtoja, koska pojan eskari alkoi olla ajankohtainen asia. Muistaakseni jo silloin törmäsin Feeniks-kouluun. Uudenlainen kouluhanke ei ollut kuitenkaan vielä käynnistynyt ja seurailin asiaa mielenkiinnolla. Vuosi sitten kun vaihtoehtona oli Lumijoelle muutto aktivoiduin myös tuon Feeniks-koulun kanssa, koska heillä oli toiveita, että koulutoiminta saataisiin vihdoin käyntiin useiden yritysten jälkeen. Käytiin pari kertaa kokouksissa kuuntelemassa mistä on kyse. Lopulta kuitenkin Lumijoki ja serkut veivät voiton ja jätimme Feeniks-koulun taustalle. Nyt kun Lumijoen kokeilua on kohta vuosi takana, aloin taas tosissaan miettimään tuota demokraattista Feeniks-koulua. Demokraattisia kouluja on maailmalla satoja, Suomessa ei vielä yhtään, ennen tätä. Arvoni ja ajatukseni ovat tässä vuosien varrella muuttuneet kovasti ja entisestä kiltistä suorittajasta on kuoriutunut suuri kyseenalaistaja, joskus jopa kutsun itseäni vitsikkäästi "nuoreksi" kapinalliseksi 😀 Feeniks-koulun arvot kolahtivat ja tuntui vahvasti, että tämä on oikea tie, jotta saan lapsessani vahvistettua elämän kannalta oikeasti tarpeellisia ominaisuuksia. Käytiin tutustumassa kouluun, joka on ollut syksystä 2018 toiminnassa ja teimme päätöksen mennä kokeilemaan koulua. Koulussa on ensin n. kuukauden ns. koeaika, jonka aikana puolin jos toisin voidaan arvioida, onko koulu soveltuva kyseisen lapsen osalta.

Edessä on siis muutto takaisin Turkuun ja toukokuun kokeilukuukausi Turun Feeniks-koulussa. Kyseessä on vähän toisenlainen oppimisympäristö ja jännällä ja mielenkiinnolla sekä äiti, että poika odotetaan tuota kokeilua. Jos kuukausi osoittautuu menestyksekkääksi, jatkamme siellä myös syksyllä ja jos ei, niin sitten mietimme muita vaihtoehtoja. 

En avaa Feeniks-koulua tässä enempää itse, vaan helpommin saat tietoa asiasta suoraa koulun sivuilta: Turun Feeniks-koulu. Sen verran kerron, että koulu toimii toistaiseksi vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusten turvin ja nyt on huhtikuun ajaksi avattu mesenaattikampanja, jossa kuka tahansa voi käydä antamassa tukensa koululle. Lahjoituksilla hankitaan koululle tarvittavia opetusmateriaaleja ja -välineistöä. Lahjoituksen voi käydä antamassa täältä: Mesenaattikampanja. Pienikin apu on suuri apu! Kiitos! 💚💚💚 

Tiedän, että jonkun (ja varmaan vähän useammankin) korvaan elämäni ratkaisut kuulostavat erikoisilta, mutta jotenkin kaikki on mennyt todella luontevasti meidän omassa elämässämme ja meidän elämämmehän tämä on. Olen oppinut sulkemaan mielestäni "mitähän muut ajattelevat" -asetuksen. Asiat eivät voisi olla nyt toisin. Asioita kohtaan on ollut vahva johdatus. Mitään päätöksiä ei ole tehty hetken mielijohteesta ja koko ajan on ollut lapsen etu ensisijainen. Tunnen oman lapseni ja tiedän aika hyvin missä mennään milloinkin. Olen todella ylpeä omasta pojastani, jota toivon voivani tukea oikealla tavalla matkalla kohti aikuisuutta, kuunnellen ja tarkkaillen mitä milloinkin tarvitaan, mikä olisi oikea tapa toimia milläkin hetkellä. Toistaiseksi olen saanut nauttia reippaan, oppivaisen, toisia huomioivan, hyvän tuulisen, rauhallisen ja hyvä unisen (näistä unen lahjoista olen jopa hieman kateellinen 😉 ) pojan seurasta. 💖💖 

Olen tullut elämässäni useita kertoja suht isoihin tien risteyksiin. Valinta ei koskaan ole ollut heti alusta asti selvä. Uuden asian tullessa eteen aina oikeastaan kaava on ollut sama: ensin tulee ajatus, joka uutuudessaan aiheuttaa ahdistusta. Ajan kanssa asia alkaa tuntumaan luontevammalle ja luontevammalle, kunnes lopulta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toimia. Hyvät puolet ajavat lopulta huonojen ohitse. Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, mutta aikaa on lopulta aika vähän jäädä odottamaan. Harva asia tässä maailmassa on lopullista. Olen pojallekin opettanut, että jos jotain asiaa tekee mieli kokeilla, niin antaa mennä, jos se suinkin on mahdollista! Tämä lisää itsetuntemusta ja varmuutta siitä, että elämä kantaa ja ainakin se opettaa. Ei ole yhtä ainoaa tapaa elää elämäänsä, on vain oma tapa ja se voi olla lähes mitä vain kun uskaltaa kokeilla. Ja tietysti, kunhan muistaa kunnioittaa toisia ja toisten tapoja ja valintoja! 😉

💖💖💖💖

Marionettiarmeija

Miltä tuntuisi olla marionetti, siis sellainen sätkynukke, jota joku ohjailee? Naruja liikuttamalla joku toinen päättää mitä teet.

Mitä jos sanoisin, että lähes kaikki, todennäköisesti myös sinä, olet tällainen marionetti. Maan päällä marssii oikea marionettiarmeija! Todennäköisesti et edes tiedosta sitä. Ihmistä ohjailee monenlaiset asiat; teemme päätöksiä mainosten perusteella, muodostamme mielipiteitä uutisten perusteella jne. useinkaan miettimättä ja kyseenalaistamatta asioita itse. Mutta sanoisin, että tämän tapainen ulkopuoleltamme tuleva ohjailu ei ole edes pahimmasta päästä. Pahinta on sellainen, mitä kaikista vähiten osaamme ajatella. Asia, joka on niin lähellä meitä, että pidämme sitä täysin omanamme ja luonnollisena, emmekä hoksaa, että emme hallitse asiaa lainkaan itse. On asia, jonka suhteen olemme antaneet ohjakset pois omista käsistämme ja mikä pahinta, naruista vetelevät KAIKKI muut ihmiset ja ympärillämme olevat asiat paitsi me itse. Mitä läheisempi ihminen tai asia on, sen vahvempi naru sillä on käsissään. Jos et ole jo arvannut mistä on kyse, kerron sen sinulle nyt: Kyseessä ovat meidän omat tunteemme!

Oletko koskaan miettinyt asiaa? Mistä tunteet aiheutuvat? Mikä tekee sinut iloiseksi, onnelliseksi, vihaiseksi, surulliseksi, ahdistuneeksi, masentuneeksi jne.? Lähes poikkeuksetta tunteen aiheuttaa joku ulkopuolellamme oleva asia/ihminen. Lyhyesti prosessi menee niin, että ulkopuolellamme tapahtuu jotain, sanotaan vaikka, että läheisesi sanoo sinulle rumasti. Uskomusjärjestelmäsi aiheuttaa sinulle salamana asiasta negatiivisia ajatuksia, mistä johtuu, että joko suutut tai pahoitat mielesi. Et voi sille mitään, koska sinut on ohjelmoitu niin. Monestiko olet kuullut sanottavan, ettei tunteilleen voi mitään. Mitäpä jos kerron, että ehkäpä niille sittenkin voi tehdä jotain ;)

Eikö tunnu hullulta, että iso osa elämästämme (tunteet siis) on toisten hallinnassa. On kuin joku painaisi nappia joka käskee sinun olla vihainen, surullinen, iloinen, ja niinpä sinä toimit sen mukaan. Eikö olisi tosi siistiä, jos saisitkin oman elämäsi ja omat tunteesi omiin käsiisi ja riipisit sinua ohjailleet narut irti toisten käsistä! Sen jälkeen voisit itse päättää, milloin tunnet mitäkin. Älä ymmärrä väärin, että tunteet olisivat huono juttu, eivät ne ole. Huonoksi ne tekee se, että et hallitse niitä itse, ettet voi itse päättää milloin olet onnellinen ja iloinen tai tarvittaessa surullinen tai vihainen. Elämä on loppupeleissä aika lyhyt, ja siitäkin käytämme n. 1/3 nukkumiseen. Eikö olisi paljon siistimpää valita olla onnellinen ja iloinen suurimman osan tuosta kohtuullisen lyhyestä ajasta, riippumatta siitä, keitä on tai mitä tapahtuu ympärillämme?

Ihmiset toimivat omista uskomusjärjestelmistään käsin. Meidät on vauvasta (ja ennen syntymää) lähtien ohjelmoitu tiettyy malliin, jonka mukaan toimimme ja reagoimme. Sitten heijastamme noita uskomuksia toisiin ihmisiin. Haluamme ja oletamme, että toiset toimivat meidän ohjelmointimme mukaan, vaikka se on täysin yksilöllistä niin kuin DNA. Minkä takia toisen ihmisen tarvitsee muuttaa tunnetilaansa sen takia, miten meidät on ohjelmoitu ja mitä uskomuksia meille on syötetty. Ei ole helppoa päästä tilanteeseen, jossa MIKÄÄN ulkopuolinen ei vaikuta meihin ellemme itse niin halua, ja harva tässä onnistuukaan (paitsi hyvin kehittyneet yksilöt). Mutta se mikä on mahdollista, on soveltaa tätä pienessä mittakaavassa. Jos joku arvostelee sinua, se johtuu siitä, että hänellä itsellään on jokin näkemys (uskomus) siitä miten asioiden pitäisi olla, mutta se ei missään nimessä ole totuus. Ohita tällainen kommentti. Jos joku kehuu sinua, se on seurausta samanlaisesta kaavasta, ja vaikka kehu tuntuukin hyvältä, ohita se ilman sen suurempaa tunnetta, koska se oli jälleen kerran toisen näkemys, muttei ehdoton totuus. Tarkkaile ympäristöäsi ja jos luettuasi tai kuultuasi jotain, sinussa herää tunne, tunnista se ja mieti, mistä se johtuu. Saa itsesi kiinni siitä, että jokin sinun ulkopuolellasi oleva asia aiheutti tämän tunteen. Tunnistaminen on jo iso alku.

On paljon helpompaa ja mukavampaa elää, kun hallitsee tunteitaan arjessa. On mukavaa, jos jokainen pieni arjen asia ei aiheuta ärsytys- tai vihanapin painallusta. On helppoa ajatella miksei me voitaisi kuitenkin jättää positiiviset reaktiiviset tunteet jäljelle, eli jos lapsemme saa hyvän numeron koulusta tai saamme ylennyksen voisimme tuntea iloa ja onnea. Tähän liittyy kuitenkin kompastuskivi, jos emme huomaa asiaa; jos jokin asia aiheuttaa meissä positiivisen tunteen, sen vastakohta herättää vastaavasti vastakkaisen tunteen. Eli jos lapsi joku päivä saakin huonon numeron tai jos saamme potkut tai meidät "alennetaan" töissä, petymme tai jopa suutumme. Iloitse toki, mutta iloitse, koska se on oma valintasi, älä automaattisesti siksi, että jotakin sinun ulkopuolellasi tapahtui.

Rakkaudella <3